“Nunnat paljastuivatkin manaajiksi”, “Työt penittivät UPM:n tehtailla” ja muuta yhtä kamalaa
Tou 31. 2012 |

“Jouduin penittämään koko päivän joten mulla on jalat ihan protuna.” Entäpä “Suuri ratsia surutaloon, lukuisia setyjä pidätetty”. Työpaikalta; “Se on ihan pele jätkä, taas sillä on peni ottassa”. Eli…
Okei, ihminenhän luulee toisinaan itsestään liikoja, varsinkin mitä omaan älykkyyteen tulee ja tämä tila on meikäläisellä aika usein päällä. Sittenhän siinä käy niin että tullaan korkealta ja kovaa alas eli elämä opettaa. Hyvä niin. Tänä aamuna koiraani ulkoiluttaessani ajattelin siivota omaa kielenkäyttöäni ja aikani ajateltuani - ei sen enempää eikä vähempää - koko suomen kielen. Me koiruuden kanssa tehdään vakiolenkki näin aamulla joten reissussa on taitekohta jolta käännytään takaisin päin. Menomatkalla tunsin olevani suuri nero, miltei jumala tai ainakin lähellä. Takaisin tullessa sitten pohdinkin omaa typeryyttäni ja vajavaista aivokapasiteettiani. Tarkoitukseni oli muuttaa kirosanat ja alatyylin ilmaisut ( joita itsekin viljelen suhteellisen taajaan) kokonaan. Niinkuin kaikki tiedämme, on siitä v-alkuisesta sanasta tullut pilkun korvike ja monta muuta epäkohtaa on kielessämme. Vaan niin syvään ovat juurtuneet ettei toimivien sanojen, varsinkin jotka viittaisivat alkuperäiseen kohteeseen, löytäminen ole helppoa. Jäljempänä tekstissä en ole käyttänyt heittomerkkejä esimerkkejä viljellessäni, koska muuten tämä teksti olisi täynnä niitä ja varsin sekavaa (niinkuin se on kyllä muutenkin). Tämä annettakoon anteeksi.
Ensin, ajatellaanpa että se v - alkuinen sana korvattaisiin miespuolisella vastineella penis. Tällöinhän v…tuttaminen olisi penittämistä, voitaisiin siis käyttää yhdellä kirjaimella lyhennettyä versiota eli peniä. Sillä oli peni ottassa, voi peni minkä menit tekemään ja nyt se on ihan penillään. Tätä kyseistä lyhennettyä muotoa voitaisiin käyttää myös korvaamaan teonsanaa, jota kyseinen elin tuppaa toisilla enenmmän ja toisilla vähemmän tekemään. Siis seisomista. Tällöin voitaisiin sanoa että: mulla on jalat ihan sököt, jouduin penittämään dösässä koko matkan tai poliisi iltasella voisi käskyttää väkijoukkoa menemään koteihinsa sillä täällä ei ollut luvallista penittää. Vaan kun ei, jos tätä käytettäisiin sekä teonsanana että alatyylin ilmaisuna samassa lauseessa, lopputulos olisi jokseenkin sekava; Voi peni, penitin siellä kadunkulmassa koko penin illan eikä se peni vaivautunut edes tulemaan paikalle, kyllä nyt penittää. Siihen siis kaatui tämä idea.
Sitten huoriin ja termiin huora. Sangen väkevä ja törkeä ilmaisu, jota kuulee käytettävän varsinkin naispuolisten henkilöiden ottaessa yhteen. Myös miehillä termin käyttö on yleistä. Jos huorasta käytettäisiin ilmaisua mana, joka on lyhenne ammattia kuvaavista sanoista maksullinen nainen, oltaisiin ennen pitkää kusessa. Katolisen kirkon piirissähän suoritetaan manaamista, ts. riivaajia ajetaan ulos silloin kun ne äityvät riepottelemaan syntistä seurakuntalaista. Tämä taitaa olla miespuolisten hommaa mutta kuvitelkaapa jos nunnatkin osallistuisivat tähän toimenpiteeseen, voitaisiin lehdissä otsikoida: Kaksi nunnaa osallistui manaamiseen. Näinpä ihmiset luulisivat heidän syyllistyneen huoraamiseen eikä se olisi hyvää mainosta kirkolle. Jos taas otsikkona olisi alun Nunnat paljastuivatkin manaajiksi, jälleen olisi ristiriita valmis. Osa seurakunnasta ihmettelisi mitä siinä nyt on jos nunnat ovatkin olleet manaamassa (seurakunnan uskovaisemman siiven mielipide) ja suurin osa seurakuntaa kauhistelisi heidän huoraamistaan (yleinen mielipide). Voi peni että tää on vaikeeta. Entääpä jos huoria kutsuttaisiin toisella ammattia kuvaavalla termillä eli sety joka tulee sanoista selkätyöntekijä. Kirjoittajan täytyy tunnustaa aukko sivistyksessään sillä en ole käynyt huorissa - korjaan setyillä - mutta uskon heidän olevan ainakin melko suuren osan ajastaan selällään ammattia harjoittaessaan. Sety ei vaan oikein sovi suuhun. Lisäksi se on aivan perkeleen liian lähellä suomen elintarviketyöläisten liiton lyhennettä, joten unohdetaan koko juttu. Ehkäpä ainoa asiayhteys missä sitä voisi käyttää olisi jonkin väitöskirjan otsikoinnissa, ts. nimenä. Nehän ovat miltei poikkeuksetta vaikeaselkoisia ja pitkiä, lisäksi ne antavat ymmärtää että teos sisältää jotain kuolematonta, vaikka käytännön jutut on verhottu sivistyssanoihin. Esimerkiksi: Setyjen tautitilastot ja setyämisen vaikutukset aina 1500 - luvulta meidän päiviin kuulostaa hienolta mutta kupasta ja huoraamisestahan siinä vaan puhutaan. Eikö olekin penimäistä tämä uudistustyö?
Sitten sana paska, hyvin taajaan käytetty yleistermi jota käytetään joka päivä. Sanan voisi korvata protulla, joka tulee taasen sanoista prosessoitunut tuote. Protu ei kuulosta niin vulgaarilta kuin paska. Tätä voisi siis kaupata sivistyeemmälle väestölle mutta kun ei. Valitettavasti suomen kieli on täynnä englannin kielestä peräisin olevia suoria ja väännettyjä lainauksia jotka ovat vakiinnuttaneet paikkansa meidän kielessämme. Niinpä jos protua käytettäisiin, olisi tekninen ja it -puoli ihmeissään. He saattaisivat luulla protua pro -eli ammattilais tu - eli tueksi, siis ammattitueksi. Protu tulee! huudahtaa pelitalon koodaaja ja kaikki tähyävät ovelle koska tukihenkilö astuu ovesta kun taas koodaaja ei ehdi vessaan vaan paskantaa housuunsa kesken juoksun. Siispä hylkäämme tämänkin sanan. Entäpä pele? Yksinkertainen, lyhyt sana joka sopii suuhun kuin suuhun. Tulee sanoista pellolle levitettävä eli mielestäni kuvaa tuotetta hyvin. Ei ei ei. Sanan käyttö johtaisi pian isoihin väärinkäsityksiin ja kahakoihin urheiluväen kanssa. Sehän olisi rienaamista jos kenties aikamme suurinta jalkapalloilijaa verrattaisiin paskaan. Pian turpajuhlia järjestettäisiin joka stadionilla ja ison screenin omaavissa urheiluhenkisissä pubeissa. Lisäksi ajan oloon oikea termi peleillään eli paskotaan vääntyisi muotoon pelaillaan jolla taas ei ole mitään tekemistä paskomisen kanssa. Eli peleksi meni tämäkin kuningasajatus.
Huoriin, anteeksi manaajiin palatakseni olen aina ihmetellyt miksi on maailman sivu käytetty temiä ilotyttö? Siksikö että miehet ovat lähteneet manaajien luota iloisina? Epäilen. Varsinkin iloisella keskiajalla, jolloin lääketiede oli lapsenkengissään ja  hygienia mitä sattui, manaajissa käyminenhän oli suoranaista uhkapeliä. Vapaamman kulttuurin (varsinkin rahvaan keskuudessa, siis meikäläisten) salliessa manaamisen, jo nuoresta lopista lähtien käytiin manaajaa polkemassa kuin tulpatonta mopoa. Uskallan väittää että työpäivän jälkeen manaajan peni muistutti takavuosina ostostv:ssä mainostettua aromipesää. Sangen jykevissä liemissä illan viimeinen asiakas joutui peniään liottamaan ja oli lähes sääntö kuin poikkeus että jokin meininkimato sieltä mukaan tarttui. Pian peni turposi kaalin kokoiseksi ja äijäparalta henki pois. Voitaisiinkin käyttää täysin vastakohtaista sanaa surunainen tai surutyttö. No ei varmasti. Kuvitelkaapa nyt. Ilotalohan olisi silloin surutalo ja tämähän ei käy laisinkaan. Suruviesti - siis joku viesti manaajaltako? Väärinkäsityksiä väärinkäsitysten perään. Ratsia surutaloon, useita manaajia pidätetty. Mitä peniä? Poliisi paljasti laajan suremisrenkaan, pääsuruttajille (=parittajille) vuosien tuomiot. No huh huh. Tästähän seuraisi valtava työvoimapoliittinen ongelma, koko adressiteollisuuden haara jouduttaisiin lakkauttamaan, entäpä hautaustoimistot? Otamme osaa suremiseenne, hoidamme surutyöt ammattitaidolla. Taas olisi poliisilla vientiä.
Kyllä se on kuulkaa niin että se on parempi jättää nämä hommat viisaammille ja älykkäämmille ihmisille. Kuitenkin noihin esimerkkeihin vedoten voisin sanoa että puhuttu ja kirjoitettu kieli on sangen mahtava ase, monta tappoa on tehty ja monta suhdetta meni kiville kun ei ole ymmärretty artikulointia tai kirjoitettua tekstiä. Sodista puhumattakaan. Päivittäin tulee väärinkäsityksiä kun ihmiset eivät keskinäisessä kanssakäymisessään ymmärrä tai halua ymmärtää toisiaan. Vaalikaamme siis tätä suomen kieltä, eli vanhan viisauden mukaan tehkää niinkuin minä sanon älkääkä tehkö niinkuin minä teen. Koitetaan ymmärtää toisiamme niin vältymme turhalta protulta ja pelen puhumiselta, eikä penitäkkään sitten niin paljon. Muistakaa olla surullisia ja tehkää rakkaanne kanssa surutyötä, oikein urakalla.

 

Taivaallinen sanansaattaja
Tou 30. 2012

On nimittäin minua uskollisesti palvellut, suuri rakkauteni ja taloudellisen kriisini aiheuttaja. Hänellä on ikää jo 24 vuotta mikä on hänen lajilleen jo paljon. Kaikista niistä vioista välittämättä tunnen suurta kiintymystä häneen. Käymme toisinaan pitkiä keskusteluja, varsinkin silloin kun hän on oikukkaalla päällä emmekä saavuta yhteisymmärrystä. Istun hänen sylissään ja juttelen hänelle, toisinaan hän vastaa hiljaisella narinalla, toisinaan taas intoutuu päästämään oikein kunnon narahduksen.
Hän syntyi kaiketi jossain pohjoisempana, sieltä hänet joka tapauksessa tuotiin minulle. En saanut häntä heti kotiin sillä hän oli vakavasti sairas. Kyljissä ja vatsan alueella pahoja laikkuja, osin jopa repeämiä. Eikä kaikki  elintoiminnotkaan tahtoneet oikein pelata. Yski, kulku oli hemmetin nykivää ja vuotoja joka paikassa. Vaati jatkuvaa nesteytystä. Kova sauhutttelemaan, ehkäpä siinä yksi syy huonoon kuntoon. Neljästä jalasta kaksi etummaista hieman vinossa mikä aiheutti kulumia tassuissa. Vein hänet lääkäriin, varaa ei ollut mihinkään hienoon leikkaussaliin, joten hyvä ystäväni joka osaa antaa ensiapua, palautti hänet elävien kirjoihin. Vakuudeksi häntä käytiin näyttämässä valtion hyväksymällä terveys - ja kuntotarkastajalla, tämä antoi luvan liikkumiseen, sillä ehdolla että sääntöjä noudatetaan. Viimein sain hänet kotiini ja siitä alkoi rakkaussuhde. Tullessaan hän oli sisältä hieman ontto joten pyrin antamaan sisältöä hänen elämäänsä. Kaiken tämän jälkeen pääsimme taittamaan taivalta yhdessä, minä istuen hänen sylissään sillä hän on uskomattoman vahva. Liitäessämme eteenpäin en välitä siitä tärykalvoja repivästä melusta enkä siitä että jalkani ja pääni ovat tulessa. Hänen sylissään aivan saatanan kuuma eikä hän helly vaikka pyydän kylmempää pieksemällä säätönappulaa ees sun taas. Sisällä kabiinissa on kuin espanjalaisen inkivisition kynsissä - ruoskat heiluvat. Nämä ruoskat ovat tiivisteet jotka viuhuvat koko kabiinin matkalta aina vain kiivammin vauhdin kiihtyessä ja ajoviiman tunkiessa joka perkeleen raosta sisään. Keskiverto kaupunkireissun jälkeen vuodan verta kuin sika, silmieni ollessa miltei umpeen muurautuneet. Sadekelillä saan onneksi helpotusta katosta virtaavasta vedestä jota tulee niin paljon että sitä riittäisi Uotilan lapsillekin. Jobbarin perkele on huonosti silikoonannut antennin juuressa olevan reiän. Katosta tuleva vesiputous vilvoittaa ensin pääni, sitten vartaloni ja pitemmän matkan päätteeksi myös sandaalini ovat täysin vettyneet. Ei siis ykkösvalinta jos pitää lähteä esim. alkutalvesta hautajaisiin. Hypotermia ja muodostuvat jääpuikot ovat riskitekijät joita ei voi vähätellä.
Hänellä on myös paha vapina vaivanaan, tottakai kun ikää on jo noin paljon. Matkaa taittaessamme pidän kiinni bakeliittisesta pyörästä joka sijaitsee satulan edessä. On aivan sama, paljonko vauhtia on, tämä pyörä ravistaa niin paljon että minulta on jo mennyt kerran munuainen vinoon, kaikista hampaista paikat lähteneet ja kerran sydämentahdistimestani irtosi patteri. Tätä kirjoittaessani tunnen helpotusta, sillä vien hänet huomenna saamaan hoitoa vapinaansa. Ehkäpä kulkeminen on sen jälkeen helpompaa. Eräänkin kerran ohittaessani hitaasti edessäni matkaavaa yksilöä, kaikki sen kyytiläiset osoittivat sormillaan minua. Heillä oli suu auki ja silmät ammollaan. Tiedän että rakkaani herättää huomiota ja pelonsekaisia tunteita ja siksipä luulin tämän johtuvan siitä, kunnes sain myöhemmin kuulla että kieleni oli heilunut valtoimenaan pihalla suustani. Lisäksi posket olivat tehneet samanlaista liikettä jota näkee juoksijoiden poskissa sadan metrin juoksun hidastuksessa, maaliviivalta päin kuvattuna. Siis melko mielipuolinen näky. Ravistaminen onkin sitä luokkaa että joudun talvisaikaan liimaamaan pipon päähäni ja hanskat käteeni pikaliimalla, irroittelen sitten iltasella tinnerin ja ksyleenin kanssa. Tästä taas on alkanut oma verhoiluni pahasti kärsimään.
Hänen äänensä, tuo taivaallinen soundi, johtuu siitä että hänellä on paha keuhkovika. Imiessään ilmaa isoihin keuhkoihinsa, kuuluu aivan helvetillinen vinkuminen ja taas uloshengitettäessä jumalaton jyrinä. Hänellä on näetsen reikiä keuhkoissa ja keuhkoputkissa. Taivaan linnut kaikkoavat, metsän eläimet säntäävät pakosalle ja mikä positiivista, ne vanhukset joilla on kuulolaite pois päältä - kuulevat. En tule mitä suurimmalla todennäköisyydellä koskaan kohtaamaan hirviä elleivät nämä sitten ole kadottaneet itsesuojeluvaistoaan. Päiväkotien ohi matkatessamme lapset parahtavat itkuun hoitotätien esitellessä keskisormensa kynsilakan väriä. Kävipä kerran elokuvaporukka rapakon takaa oikein äänittämässä tuota helvetin esikartanoiden humppaa kun piti nauhalle saada panssaridivisioonan jylyä. Yksi äänimiehistä alkoi itkemään ja häneltä tuli paskat housuun rakkaani jyrähtäessä hereille. Sellainen rautaneitsyt hän on. Kaikki äänet hänessä ovat mielettömiä, oven kiinnilyömisen kuulaana iltana voi kuulla naapurilääniin saakka. Korjaillessani laitetta joka suihkii vettä hänen kasvoilleen, minulle tultiin huutamaan että kuka vittu huudattaa moottorisahaa keskellä yötä?! Pissapoikaahan minä vaan korjailin ja testailin…
Hänen elimistössään on vielä paljon korjattavaa sillä hänen päästönsä eivät ole sieltä terveimmästä päästä. Tämä ilmenee yönmustana nokena ja savuna jota hänen peräpäänsä työntää ilmoille. Ei ole tavatonta että viileänä aamuna herätellessäni rakastani, taivaan täyttää pörinä. Siellä kaartelee vähintään yksi lentokone ja joskus saattaa olla helikopterikin. Nuo herkeämättömät metsäpalojen vartijat siellä koittavat nähdä mikä on tuon maailmanloppua enteilevän sauhun aiheuttaja. Täysin turhaa, sillä siinä vaiheessa kun ne yleensä ehtivät paikalle, on jo muutama neliökilometri peittynyt niin sakeaan savuun ettei näköhavainnoista tule mitään. Sanoipa yksi siitä elokuvaporukastakin - maailmaa kierrellyt mies - että hän on viimeksi nähnyt vastaavia karstalaskeumia Meksikossa 60 - luvun alkupuolella erään helvetin suuren naftavaraston tulipalon jälkeen. Joskus kun meitä oikein vituttaa, varsinkin kesäaikaan, tapaamme ratsastaa läänin poikki aina lauantaisin. Se on näet optimipäivä lakanapyykin kuivaamiseen ja kesäaikaanhan se tapahtuu ulkosalla. Niinpä me syöksymme pitkin sorateitä jättäen jälkeemme infernaalisen pöly - ja nokipilven. Tienvarren taloista heristellään nyrkkiä, karjutaan, ammutaan kaikilla piipuilla mitä talosta löytyy ja onpahan muutama kunnon takaa - ajokin saatu aikaiseksi. Tosin tuota tapahtuu äärimmäisen harvoin, nimittäin pohjimmiltani olen hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava ihminen. Hieman ylpeänä voin kuitenkin tunnustaa että rakkaani kylkiä koristaa kolme luodinreikää ja helman on läpäissyt sorsahaulien äkäinen parvi. No, täytyyhän kunnon sotaratsussa olla raipanjälkiä.
Kaikista vioista ja puutteistaan huolimatta rakkaani ei ole koskaan jättänyt minua ladulle, vaan kelillä kuin kelillä se on tuonut minut turvallisesti kotiin. Siitä suuri kiitos. Myös talvella, vaikka silmäni ovatkin vereslihalla kun olen yrittänyt tuijottaa tietä tuulilasin läpi joka muistuttaa kaikkine naarmuineen jääkiekkokaukalon jäänpintaa 3. erän jälkeen ilman tauoilla tapahtuvaa jäädytystä. Lisäksi perkeleellisen nortin polton tuoma harmaa kalvo lasin sisäpinnalla tuo lisähaastetta havainnointiin. Ekstrana voidaan mainita mittarivalojen totaalinen puuttuminen eli jo pelkästään nopeuden arvioiminen on aivan lottoamista. Tietysti viisaat sanovat tällä kohtaa että tietäähän se siitä mikä klapi on pesässä ja paljonko ärjyy mutta kun rakkaani ärjyy yhtä paljon mentiin sitten taaksepäin, kävelyvauhtia tai täyttä laukkaa. Toisaalta se on hyväkin ettei tuulilasin ollessa siinä kunnossa mikään lyhty loimota sisällä. Yhtä pimeä auto kuin kuskikin. Joka tapauksessa, olkoon tämä rakkaudentunnustus omalle rakkaalle Transitilleni vm -88.

 

Hemaaneja ja rahvaan jauhatusta
Tou 29. 2012

Ihmisen, joka saa aikaan piiritystilanteen aikaiseksi pieneen kirjakauppaan ja lihatiskin myyjän pakenemaan takaovesta, täytyy olla melkoinen tyyppi. Henkilö, joka seurauksista piittaamatta vie tahtonsa läpi. Ei tietenkään siksi että hän olisi paha tai luonnevikainen, hän vain haluaa saada tarvitsemansa jos se kerran on kaupan. Ei ole hänen vikansa jos ei häntä ymmärretä. Juulia, tuo ehkäpä maailman hyväsydämisin mutta samalla myös jääräpäisin nainen on hyvä tuttuni jolle aina sattuu ja tapahtuu.
Mennään ajassa hieman taaksepäin aikaan, jolloin toimintahahmot eli ns.poikien nuket valtasivat kauppojen leluhyllyt. Niitä oli joka lähtöön, normaalikäytännön mukaan jonkin TV:ssä esitettävän piirretyn sarjan oheistuotteita. Eräs näistä muoviukkeleista oli He - Man, tuo valkeahiuksinen sankari joka tietysti taisteli arkkivihollistaan ja hänen joukkojaan vastaan. Juulian siskon poika oli tuohon aikaan muistaakseni viiden, kuuden vanha ja hän kärtti äidiltään juuri tätä nimenomaista hahmoa. Äiti toppuutteli poikaansa sanoen että tämä kyllä saisi sen sitten aikanaan. Eihän tälläinen vastaus ihmisenalulle tietenkään käynyt, joten hän kerjäsi He - Man’ia jokaiselta joka torppaan eksyi. Juulia poikkesi tavan takaa sisarellaan ja ennenpitkää oltiin tilanteessa jossa Juulia lupautui viemään pojan ostoksille jotta tämä saisi haluamansa. Voi sitä riemua!
Juulialla oli raskas työviikko takana hänen ja sisarenpojan istuessa linja - autoon joka veisi heidät muutaman kymmenen kilometrin päähän keskelle ostoshelvettien keskittymää. Juulia oli aika äreä, väsymyksestä se johtui suurimmaksi osaksi, olisihan sitä voinut lauantain nukkuakin. Hänellä oli paha tapa tehdä kauaskantoisia suunnitelmia ja luvata kaikenlaista, mutta sitten matkan varrella tilanteet ja mieli muuttuivat eikä H - hetkellä oikein huvittanutkaan toteuttaa annettua lupausta. Juuri nyt oli se tilanne. Poika pommitti koko matkan ajan kysymällä koska oltaisiin perillä ja Juulialla alkoivat hihat palaa. Mielessään hän päätti että kunhan vaadittu ostos olisi kassissa, he lähtisivät suorilla kotiin ja hän hautautuisi kämppäänsä. Linja -autossa oli tuskastuttavan kuuma, olihan kesä kauneimmillaan. Pari kärpästä surrasi ikkunaa vasten yrittäen epätoivoisesti löytää tietä ulos. Juulia löi kämmenellään molemmat liiskaksi pojan katsellessa kauhistuneena vierestä. Viimein bussi pysähtyi ja parivaljakko astui kadulle. Poika tempoi tätinsä käsivarressa kuin heikkopäinen Juulian miettiessä mihin kauppaan ensiksi. Valinta oli isohko tavaratalo, täynnä kesälomalaisia jotka olivat tulleet täydentämään kesämökkinsä varastoja. Perkeleen perkele, olis kannattanut tulla viikolla, Juulia tuumasi raahatessaan poikaa kohti sisäänkäyntiä.
Kaupassa oli väkeä kuin helluntaiepistolassa, kaikki tyrkkivät ja tönivät toisiaan päästäkseen eteenpäin. Juulialle ei väentungos tuottanut mitään vaikeuksia. Hän oli voimakasrakenteinen nainen, koko ikänsä raskasta ruumiillista työtä tehnyt. Olomuoto muistutti hieman entistä DDR:n naispuolista kiekonheittäjää iloisella 70 - luvulla jolloin doping vielä muualla maailmassa oli tuntematon käsite. Toinen käsi kohotettuna ylös ja eteenpäin ikäänkuin miekaksi, hän purjehti ihmismassan keskellä Valkyyrian tavoin. Niin ali - kuin ylipainoisetkin ryttääntyivät hyllyjä vasten sipsipussien rutistessa ja jauhopakettien pöllähdellessä tämän amatsoonin raivatessa tietään eteenpäin. Poika oli hänen tiukassa otteessaan, raahauten välillä latanaa, välillä kipittäen minkä pikku jaloistaan pääsi. Etenemistä seurasivat myös muutamat Securitaksen vartijat uskaltamatta kuitenkaan puuttua tilanteeseen. Ohittaessaan esittelijän pöydän, jolla tämä kauppasi erilaisia keksejä niihin sopivia juustoja, poika rupesi jarruttamaan - hänellä oli nälkä. Juulian ote tiukkeni ja hän sähähti ylimaireasti lähestyvälle esittelijälle;”Pidä huora keksis!”. Esittelijä perääntyi järkkytyneenä pojan parahtaessa itkuun.
Viimein tultiin leluosastolle ja Juulian verenpaine alkoi hellittämään. Vihdoinki, nyt se saatanan muoviukko mukaan ja menoksi. Tarjolla oli jos jonkinnäköistä äijähahmoa muttei sitä nimenomaista He - Man’ia. Ei löytynyt vaikka kuinka kierrettiin hyllyjä ja katseltiin isoja pahvisia tauluja jotka ilmoittivat kyseisen ukkelin olevan kaupan. Viimein myyjä erehtyi Juulian käden ulottuville ja sai tuntea vanhan tehdastyöläisen puristusvoiman. Hiljaa, niin ettei poika kuullut, Juulia kysyi naiselta missä niitä vitun Hemaaneja on? Myyjä ilmoitti ettei heillä ollut sen nimistä tuottetta laisinkaan myytävänä. Juulia puristi naisen kättä lujempaa ja osoitti toisella kädellä pahvilätkää joka isoin kirjaimin toitotti He - Man’in olemassaolosta. Myyjä parahti tuskasta ja kertoi niiden olevan loppu, kaikki oli mennyt kuin kuumille kiville ja seuraava erä tulisi vasta ensi viikolla. Jos katse voisi tappaa, myyjän perikunta olisi päässyt riitelemään osituksesta. Juulia kuitenkin hillitsi itsensä, riuhtaisi pojan mukaansa ja purjehti pois. Vastaus oli sama kaikissa kaupoissa, pelkkää ei oota myytiin. Juulian vitutus saavutti vaarallisen tason, varsinkin kun hänen kävi sääliksi poikaa joka kysyi että mitä pahaa hän oli tehnyt kun ei saanut He - Man’ia vaikka niitä oli. Turha oli selostaa viisivuotiaalle supermarkettien surkeista sisäänostajista jotka eivät tajunneet tilata tarpeeksi. Juulia päätti että Hemaani hintaan mihin tahansa, ennen ei lähdettäisi. Niin hyväsydäminen hän oli. Jalat rakoilla ja monta itkua myöhemmin kaksikko saapui pieneen kirjakauppaan, kaikki muut oli koluttu läpi. Ilokseen he huomasivat katosta roikkuvan pieniä pahvimainoksia jotka kertoivat He -Man’eja olevan saamatteilla. Kaupassa oli vanha pariskunta tutkimassa runokirjoja sekä yksi äiti jälkikasvunsa kanssa valitsemassa värityskirjaa. Juulia purjehti tiskille, hikeä valuen ja meikit osittain levinneenä. Kurkku täysin kuivana kesähelteessä ravaamisesta hän ilmoitti kovalla ja rahisevalla äänellä haluavansa Hemaanin ja heti. Vanhempi myyjätär vilkaisi pelonsekaisin tuntein tuota harittava katseista Valkyriaa joka nojasi hänen tiskiinsä. Ottaen asiakaspalveluun kuuluvan pepsodent - hymyn hän kertoi ettei heillä ole mitään sellaista myynnissä. Juulia siirsi molemmat kätensä nojaamaan tiskiin ja toisti vaatimuksensa, tällä kertaa äänellä joka hiljensi koko kaupan; “Haluan sen Hemaanin ja haluan sen heti! On aivan sama mistä sen helvetin muoviköntin kaivat mutta jos se ei ilmesty tuohon tiskille melko pian niin en vastaa seurauksista:” Myyjä toivoi että hänellä olisi ollut tiskin alla nappi josta voisi tehdä hiljaisen hälytyksen, tuo nainenhan oli aivan sekaisin ja kaiken lisäksi hän oli varmasti kaapannut tuon lapsenkin. Ystävällisesti hän kuitenkin lupasi mennä katsomaan takahuoneesta jos sieltä löytyisi niitä Hemaaneja, ajatellen samalla että mitähän tuo sekopää oikein halusi?Oliko mahdollista että hän yritti ostaa He - Man’ia? Pakko yrittää löytää sellainen vaikka ne kaikki muistaakseni myytiin, muuten ei hyvä heilu.
Kaupan puolella oli kireä tunnelma. Vanhempi pariskunta katseli Juuliaa joka demonin lailla tähtäili heitä. Miehen pää nytkähti tahtomattaan eteenpäin, sillä hän sairasti hermostoperäistä sairautta joka oirehti stressitilanteissa. Juulia tulkitsi tämän tervehdykseksi ja toivotti rohtuneiden huuliensa välistä hyvät päivät myös heille, tuoden samalla julki vittuuntumisensa vallalla olevaan kaupankäyntiin. Ensin mainostetaan niin perkeleesti jotain tuotetta ja sitten sitä ei olekaan myynnissä. Esimerkiksi nämä Hemaanit, on se nyt jumalauta ettei tämän kokoisesta kylästä löydy yhtä Hemaania. Värityskirjaa valitsemassa ollut nuori äiti ei voinut mitään sille että häntä alkoi naurattamaan Juulia hieman kyseenalainen englannin kielen ääntäminen joten hän hytkyi ja tirskui vanhemman pariskunnan pudistellessaan peloissaan päätään. Juulia huomasi tämän ja tiedusteli että mikä mahtoi olla niin hauskaa? Hemaanit, vastasi nainen ja jatkoi hytkymistään. Juulialla napsahti, hän kysyi sisaren pojaltaan että haluaisiko tämä nähdä kuinka kirjakauppa palaa maan tasalle? Isot liekit ja paljon piipaa -autoja. Poika sanoi ettei halunnut sitä vaan hän halusi He - Manin. Tilanteen katkaisi ulkoa kuuluva sireenin ulvonta ja jarrujen kirskunta. Poika kohotti katseensa kohti Juuliaa tuumaten nuoressa mielessään että tädin täytyi olla noita koska pystyi saamaan asioita pelkästään toivomalla. Ovet paukkuivat ja pian megafoni rätisevä ääni tunkeutui kaupan sisätiloihin; Te nuori nainen, jolla on panttivankina pieni poika ja muut kaupan asiakkaat, tulkaa rauhallisesti ulos! Pitäkää kätenne näkyvissä! Mitä vittua, Juulia tuumasi - häntäkö ne tarkoittivat? Tässä on nyt joku väärinkäsitys, eihän hän ole ketään kidnapannut tai pidä ketään vankina? Jos se onkin toi värityskirjamuija? Eli täällä oli tilanne päällä kun he tulivat kauppaan? Ahaa, pakko tehdä jotain. Juulia nappasi hyllystä ensimmäisen tavaran käteensä mikä sattui - tässä tapauksessa Muumipeikon keraaminen figuuri,paino kaksi kiloa -  ja linkosi sen kohti muijaa. Osui ja uppos, nainen lyyhistyi lattialle. Samaan aikaan tapahtui monta asiaa; myyjä tuli takahuoneesta He -Man hahmo kädessään, vanhemman pariskunnan rouva pyörtyi ja poliisi suoritti iskun sisälle. Helvetillistä huutoa, itkua ja rytinää hetken aikaa ja Juulia makasi raudoissa lattialla.
Tilanteen loppuselvittely vei neljä tuntia, ensin paikan päällä ja sen jälkeen poliisilaitoksella. Juulian onneksi kuulustelijana toimi naispuolinen poliisi, itsekin äiti, joten hän ymmärsi mistä oli kyse. Tuomiota ei tullut mutta korvattavaa Juulia joutui maksamaan. Kaupan siivouksen sekä värityskirjamuijan lääkärin ja kipurahaa. Ja tietysti muumihahmon. Vihdoin viimein he pääsivät kotimatkalle, poika oli onnensa kukkuloilla leikkiessään He - Man’illään ja Juulia huojentuneena siitä että kaikki oli viimein ohi. Paikkoja särki poliisien myllytyksen jäljiltä eikä muutenkaan olo ollut niitä parhaita mutta siitä viis, kaikki oli nyt ohi. Pysäkillä oli sisko vastassa odottamassa poikaansa, hieman oudosti katsoi Juulian räjähtänyttä olemusta mutta piti suunsa kiinni Juulian ilmoittaessa kertovansa myöhemmin reissun yksityiskohdat. Sisko lapsineen lähti kotiin ja Juulia päätti poiketa kyläkaupassa hakemassa ruokaa sillä jääkaappi oli tyhjä. Kauppaan päästyään hän suuntasi lihatiskille, oli päättänyt tehdä helpon murekkeen joten tarvittiin jauhelihaa. Lihatiskillä palveli outo tyttö, Juulia ei ollut aiemmin nähnyt tätä vaikka hän kävi miltei päivittäin asioimassa täällä. Ystävällisesti hymyillen tyttö kysyi mitä saisi olla? Juulia huokaisi väsyneellä äänellä että sitä tavanomaista, sika - rahvasta 400 grammaa. Mitä ihemttä, sika - rahvasta? Nyt rouva laski varmaan leikkiä? Ei meillä ihmisiä jauheta, varsinkaan köyhempää kansanosaa. Onko rouva nyt varma asiastaan, jos laitettaisi jotain muuta? Ei saatana - Juulia ajatteli - taasko tämä alkaa? Kuuleppas nyt tyttö, hetki sitten poliisit hakkasivat minut ostaessani Hemaania joten jos sitä sikarahvasta ei ala tulemaan niin päädyt itse tuonne myllyyn! Järjettömän kirkumisen saattelemana tyttö pakeni takaovesta melkein kaataen itse kauppiaan mennessään. Kauppias oli ollut nurkan takana tavaroita lajittelemassa ja näin ollen kuullut koko keskustelun, joten hän tuli hymy kasvoillaan tiskille kysyen; Juulialleko laitetaan sika - raavasta se tavanomainen satsi? Vihdoinkin joku ymmärsi.

 

Ultraääni
Tou 28. 2012

Ei se kaikki kehitys hyväksi ole, se kun alkaa olemaan tänä päivänä stä luokkaa että ihminen on siinä se heikoin lenkki. Hyvänä esimerkkinä nuo ultraääntä tuottavat hyttyskarkoittimet, joiden kehittelyssä on menty mielestäni liian pitkälle. Niitä on jo niin tehokkaita ettei kohta tarvita kuin yksi kuntaa kohden. Naapurinikin osti sellaisen, viimeistä huutoa olevan himmelin tyylikkäine muotoiluineen ja suurine tehoineen.
Minä ja muut naapurit emme ensin tienneet mistä on kyse, luulimme että Topi on vanhoilla päivillään seonnut. Maallahan kytätään poikkeuksellisen tarkasti toisten tekemisiä mutta nyt kun on kesä ja pihatöiden aika, niin ei voida puhua varsinaisesta kyttäämisestä. Alkuun Topin muutokset olivat pieniä, hän saattoi takapihalla aamukahvia juodessaan karjahdella hetken aikaa jotain käsittämätöntä kunnes taas tokeni ja häipyi sisälle -  ilmeisesti häpeissään. Tätä jatkui jonkin aikaa kunnes tilanne paheni. Topin tontilta saattoi lentää tavaraa, välillä sakeastikin, joten ulos mennessä oli tarkistettava oliko Topi ulkosalla. Hän tuntui saaneen myös yliluonnolliset voimat. Ei suinkaan ollut tavatonta että naapuriin lensi kuudenkymmenen litran multasäkkejä, päältä ajettava ruohonleikkuri ja tulipa kerran pihakeinukin aidan yli. Topi hyppäsi lääkärissä tämän tästä mutta apua ei löytynyt. Topille alkoi kerääntyä vaivaan tarkoitettuja mielialalääkkeitä valtavia määriä ja se vei Topia huonompaan suuntaan. Sateella hänet näki usein pomppimassa lapsenlapsia varten ostetun trampoliinin päällä. Pää takakenoon taitettuna, suu auki taivasta kohden. Välillä kuului käheä karjahtelu: “Hyvää vettä - taivaan mettä!”. Tunnin, pari Topi oli jaksoi pomppia - riippui tietysti sateenkin kestosta. Vaimo häpesi, hän ei paljon kylillä liikkunut ja teki päivittäiset asiointisakin naapurikunnassa.
Vasta sitten kun Topi alkoi saada fyysisiä vammoja, myös naapurusto huolestui asiasta. Topi nimittäin kiipesi useasti ohuen lepän (joita kasvoi tontilla runsaasti) latvaan ja alkoi keinuttaa nuorta puuta hurjassa kaaressa. Saatuaan kunnon vauhdit hän karjahteli: “On niin kuuma, latvuston huuma ja maahan ei ole kuin tuuma!”. Tuolla tuumalla Topi tarkoitti sitä kun puu taipui aivan luokille, joten liikeradan toisessa päässä Topin takaraivo ja toisessa päässä otsalohko kosketti maahan. Ei kylläkään voida puhua koskettamisesta, kyllä lanttu sen verran lujaa jysähteli maankamaraan. Nämä sessiot loppuivat yleensä siihen kun leppäranka katkesi ja Topi sinkoutui lähimaastoon. Eräänä epäonnekkaana kertana hänen lentoratansa päätyi ohikulkevalla tiellä ajavan kuorma -auton lavalle ja Topi löydettiin viidenkymmenen kilometrin päästä pieneltä soramontulta. Toinen juttu mikä tuntui surulliselta ja oli myös pahaa katsella, oli Topin pyrähdykset. Niissä ei sinänsä muuten ollut mitään vikaa mutta Topi oli menettänyt kyvyn arvioida etäisyyksiä. Niinpä hän juosta päräytti milloin heidän asuntonsa ulko - ovea tai läheistä muuntajaa päin, aidat, puut ja ylipäätään kaikki esteet tulivat Topille pian tutuiksi. Hänellä oli mieletön kunto, ikänsä kun oli juossut pitkiä lenkkejä ja joskus nuorempana kilpaillutkin. Tästä syystä vauhti oli melkoinen ja näissä äkkipysäyksissä tuli pahaa jälkeä. Yhtenä iltana Topia ei kuulunut iltalenkiltä ja hänen vaimonsa soitteli meille naapureille josko tiedustelisimme tutuiltamme oliko ukkoa näkynyt. Pitkään ei kuitenkaan epätietoisuutta kestänyt sillä Topi nilkutti todella hitaasti ja kärsivän näköisenä kotiinsa. Polvet ja naama aivan verillä eikä jalat tahtoneet oikein taipua. Vaimo pesi Topin polvet ja kasvot huomaten vasemmassa polvessa x:n ja oikessa numeron 6. Topi kertoi juosseensa läheiseen kaupunkiin asti ja heti ensimmäisissä liikennevaloissa karauttaneensa valoihin pysähtyneen pakettiauton perään. Oli sitten jäänyt auton rekisterikilvestä muistoksi nuo merkinnät. Tapauksen Topi oli joutunut selvittämään käteisellä, jota oli onneksi ollut mukana vyölaukussa missä Topi piti energiajuomaansa. Auton omistaja näet oli ruvennut karjumaan ettei ne vakuutusyhtiössä usko että joku voi juosta auton perään niin lujaa että jää rekisterikilven taipumisen lisäksi takaoviin pärstänpainanuma nenän monttua myöden. Tästä syystä hän joutuu maksamaan remontin itse. No, Topi oli maksanut ja pakettiauton kuski oli ollut tyytyväinen.
Tuon moksauksen johdosta Topin tuulenhalkoja jäi pysyvästi vinoon. Koska nenä ei ollut sieltä pienimmästä päästä, se peitti myös osittain vasemman silmän mikä teki etäisyyksien arvioinnista entistäkin hankalampaa. Toinen, ärsyttävä vamma joka juontui klyyvärin vinosta asennosta ja rustojen murskaantumisesta oli vinkuva ääni. Topin juostessa kuului väliin laskeva ja väliin kohoava, vittumaisen kimeä ääni ilmavirran ohjautuessa tuohon ryttyyn menneiden rustojen sokkeloon. Lauantait olivat pahimipia päiviä; Topi juoksulenkillä ja jäätelöauto omalla kierroksellaan samaan aikaan, voitte vain kuvitella mikä kakofonia täytti tienoon. Naapureiden pyynnöstä Topi alkoi käyttää lenkkeillessään tuulenohjainta jonka hänen vaimonsa askarteli talouspaperirullan hylsystä. Oli se helvetin hurja näky.
Tähän malliin mentiin koko kesä, Topin ulkoinen habitus muistutti enemmänkin räjäytysten vaimentamiseen käytettyä täkkäysmattoa kuin ihmiskroppaa. Ei se silti näyttänyt häntä vaivaavan. Topilla alkoi remmi luistamaan yhä pahemmin, hänen innovaationsa ja harrastuksensa olivat sangen järkyttävää katseltavaa. Oli niissä toki hyvätkin puolensa, sen saimme huomata eräs kaunis lauantai -ilta kun jostain syystä alkoi multaisia perunoita satamaan ympäri naapurustoa. Lähdimme joukolla Topin kämppää kohden koska perunat näyttivät tulevan sieltä suunnalta. Melkoinen näky odotti meitä; Topi oli asentanut kenkiinsä, tarkemmin sanottuna niiden kärkiin, pienet pellistä tehdyt aurat. Ne jalassaan hän nyt hiihteli apinan raivolla perunamaataan edestakaisin pottujen lentäessä korkeassa kaaressa ympäröivään maastoon. Topi nimittäin meni todella lujaa vaon päästä päähän, se oli niitä yliluonnollisia voimia. Tietysti koko naapurusto hyödynsi tätä innovaatiota (Topin suostumuksella tietenkin) parannetulla versiolla. Topin ympäri kiedottiin muikkuverkko joka ehkäisi perunoita lentämästä vallan saatanan kauas. En ole koskaan nähnyt perunaa nostettavan niin nopeasti.
Vasta syksyn tullen tapahtui muutos. Vaimo siivosi eräänä päivänä takapihaa talviteloille ja sammutti verkkovirralla toimivan hyttysenkarkottimen jonka hän vei varastoon. Siitä päivästä alkoi Topin kuntoutuminen, ensin hitaasti ja sitten kiihtyvällä tahdilla kunnes äijäpaha oli taas entisensä eikä keikkunut puiden latvoissa. Topi pyyteli anteeksi koko kesää ja sairastumistaan, johon me ettei siinä mitään, pääasia että ukko on kunnossa. Topikin intoutui jälleen lukemaan, se oli hänen toinen himoharrastuksensa, törmäten mielenkiintoiseen artikkeliin infra- ja ultraäänten vaikutuksesta elollisiin olentoihin. Tämän lukeminen johti päätelmiin hyttyskarkoittimesta, ottipa hän yhteyttä yliopistolliseen sairaalaankin joka lähti mukaan tähän mielenkiintoiseen tutkimusprojektiin. Laajoissa ja pitkissä tutkimuksissa todettiin että hyttyskarkotin todellakin vaikuttaa ihmisen psykkeeseen, erityisesti Topin koska hänellä on metallilevy päässään erään onnettomuuden seurauksena. Topi oli todennut ettei metallilevystä ennen ollut muuten haittaa kuin kännykkää käyttäessä, toisinaan tuppas tulemaan kuset housuun ja taju lähti. Tutkimuksesta pitäisi valmistua joskus laaja lääketieteellinen selonteko joka sisältää paljon Topin haastatteluja. Teoksen mukana on saatavana dvd - sarja Topin toilailuista jonka hänen vaimonsa on pääosin kuvannut ( keskikesällä avioeroa hakeakseen, nythän ei enää ole tarvetta). Vielä lensi yksi tavara Topin tontilta ja komeassa kaaressa lensikin, nimittäin se helvetin hyttysvekotin.

 

Täydellistä epätietoisuutta
Tou 27. 2012

Tulin vakuuttuneeksi siitä tosiasiasta että meidän miespuolisten ja kauniimman sukupuolen välillä on kammottava aukko. Vaikka puhutaan tasa - arvosta, ei se ole toteutunut ainakaan sillä tietämyksen tasolla mikä liittyy toisen arkipäivään. Puhun nyt siitä suljetusta maailmasta mikä käsittää meillä miehillä teknisen puolen kaikkine ruuveineen,pultteineen ja kaasuttimineen. Naisten maailma, erityisesti mitä tulee hygieniatuotteisiin ja kauneudenhoitoon on kertakaikkiaan niin mystinen maailma ettei se aukene meille miehille koskaan. Tämän sain todeta lähtiessäni kaupoille ja ostoslista lyötiin käteeni. Silloin toivoin että olisipa joku markkinahemmo kehitellyt tälle kosmetiikkapuolelle jonkinlaisen pelkistetyn E - koodiavaimen niinkuin elintarvikepuolella on. Tässä tapauksessa avaimeen pitäisi sisällyttää myös tarkka kuvaus jokaisen tuotteen paketista tai ulkonäöstä värikuvin eli se kaatuisi todennäköisesti päivitysongelmiin, sitä tahtia noita tuotteita pukkaa markkinoille.
Saavuin siis marketin parkkipaikalle puristaen ostoslistaa kädessäni ikään kuin hengissä pysymiseni olisi riippuvainen siitä. Tarkemmin ajateltuna asia oli juuri näin. Ajomatkan aikana olin tehnyt sotasuunnitelman joka piti sisällään vaimon ostoslistan ostamisen paikasta A ja omat omat ostokset paikasta B. Miksi näin? No siitä yksinkertaisesta syystä etten halunnut body lotion ultra care night moisturising sensitiven vai mikä perkele se oli, rusentuvan akselipukkien alle jotka taasen olivat omassa listassani. Kahautin siis suorilla kosmetiikkaosastolle, suoristin ostoslistan ja kohotin katseeni kohti hyllyrivistöjä. Ihohuokoseni runsaan hikoilun muodossa ilmoittivat minulle että nyt on äijä haastetta, miten aattelit selviytyä? Rohkeasti kohti hyllyjä, listassa näytti olevan ensimmäisenä iholle levitettävät nestemäiset aineet. Neljää eri laatua, eikö vähempi voitelu ihmiselle riitä? Tiedän kyllä sen että tietyissä kulttuureissa (olikohan Turkki?) miehet öljyävät itsensä ja alkavat painimaan mutta tässä ei kai ollut kyse siitä? Ensimmäinen havaintoni öljyhyllylle päästyäni oli, ettei vähääkään värisokeutta sairastavalla ole mitään asiaa tälle hyllylle. Ei helvetti, varmasti kaikki värit mitä nykytekniikalla pystytään tuottamaan ja vähän päälle. Haastetta lisäsi se että tuotemerkin täytyi olla juuri oikea, mikään muu ei kuulemma käynyt. Kaksi ensimmäistä löytyi helposti ja olin jo aikeissa ruveta paukuttelemaan henkseleitäni oman erinomaisuuden johdosta kun homma tökkäsi. Seuraavaa en löytänyt en sitten millään. Kello kävi ja tupakkiakin teki mieli. Oikea tuotemerkki kyllä löytyi mutta tietysti eriaisia litkuja piti olla heti neljäkymmentä laatua, yhdenkään vastaamatta listassa ollutta.
Ei muuta kuin myyjä paikalle. Viittilöin kuin lentotukialuksen kansimies ja vihdoin sain yhden nuorehkon myyjän huomion ja hän saapui luokseni ystävällisesti hymyillen. Hyvät päivät vaihdettuamme näytin hänelle ostoslistan kohtaa jossa kyseisen ihmeliemen nimi oli. Myyjä kumartui hyllyn ääreen, nopea vilkaisu ja ilmoitus; kyseinen tuote on valitettavasti loppunut. Jaa niinkuin mitä? Jokaista jumalan purkkia on hyllyssä ainakin viisikymmentä kappletta ja nyt sää sanot että tää on loppu? Tattis vaan. Ei hätää- myyjä tokaisi nähdessäni ahdinkoni - meiltä löytyy kyllä muutamia vastaavia tuotteita. Ei käy, sen pitää olla tota. Mutta nämä ovat aivan vastaavia. Ei. Tuleeko nämä teille itsellenne? Näytänkö minä joltain puppelilta joka öljyää itsensä? Myyjä naurahti ja sanoi ettei ulkoinen olemukseni todellakaan antanut aihetta moiseen, hän vain koitti hienovaraisesti sanoa ettei vaimonne varmaankaan laita pahakseen jos viette hänelle jonkin näistä vastaavista tuotteista. Mietin hetken ja sanoin ottavani kaikki. Kuultuaan tämän myyjällä oli sellainen ilme kun joku epäilee toisen mielenterveyttä. Puolustauduin sanomalla että jos vien korvaavan tuotteen x, niin se ei käy mutta korvaava tuote y olisi ollut ihan hyvä. Niinpä latasimme ostoskärryyni tasan neljätoista purkkia ihmerasvoja. Myyjä oli jo aikeissa paeta paikalta joten kysyin häneltä voisiko hän auttaa minua loppujen tuotteiden kanssa? Ilmeestä päätellen hän olisi ampunut mieluummin itseään jalkaan mutta lupasi kuitenkin.
Seuraavaksi listalla oli pikkuhousunsuojat vai terveyssiteet vai..vai…vai..ei jumalauta. Jos järkytyin ihmerasvahyllyllä niin nyt putosin polvilleni. Heti kaksikymmentä metriä pitkä ja rapia kaksi metriä korkea hyllyä oli TÄYNNÄ jos jonkinlaista topparia ja tuketta. Oli siivillä ja oli ilman ja oli niin huomaamatonta ettei tiennyt edes oliko aamulla asentanut kyseisen lisävarusteen vai ei. No ei muuta kuin taas sormi ostoslistalle osoittamaan vaadittua tuotetta. Kyseistä laatua oli viittä eri väriä, mitä helvettiä? Toin julki ihmetykseni tämän asian johdosta johon myyjä ystävällisesti vastasi kysyen; Mikä vaihe meillä on menossa? No tämähän nyt perkele merkillistä on, vielä sanotaan että miehet ahdistelevat naisia mutta asiahan on juuri päinvastoin! Niinpä sanoin myyjälle että kuulkaas nyt nuori neiti, minä olen naimisissa ja rakastan vaimoani eikä sitä paitsi näin lyhyen tuttavuuden aikana ole mitään vaihetta päässyt kehittymään, juurihan me rasvahyllyllä tavattiin. Myyjä repesi raikuvaan nauruun, käkätti vedet silmissä ja eikös saatana tuon riekkumisen houkuttelemana paikalle pyrähtänyt kaksi muutakin - niin ikään nuorehkoa - myyjää. Tunsin oloni enemmän kuin vaivautuneeksi. Myyjien keskinäisen supattelun ja sitä seuranneen aivan saatanallisen naurunremakan ja kikatuksen jälkeen oli yhtä punainen kuin se paketti johon silmäni olivat lukkiutuneet. Viimein myyjä palasi luokseni, meikit osittain levinneenä ja anteeksipyydellen. Hän selitti tarkoittaneensa että mikä kuukautiskierron vaihe oli menossa? No nyt heitit kuule pahan, mistä minä sen tiedän? En tiedä onko menkat ylipäätään vai ostetaanko näitä tulevaa tarvetta varten? Olisi saatana pitänyt käydä ennustajalla ensin niin osaisin vastata tuohonkin. Järkevä olisi tietenkin kysynyt vaimoltaan. Täytyykö tässä nyt minunkin ruveta pitämään jotain kalenteria että missä mennään? Juu ei. Kysyin että onko sillä nyt niin väliä, johon myyjä antoi selonteon yhdistettynä tuote - esittelyyn ja opastuksen merkintöjen merkilliseen maailmaan. Sanoin hänelle että tuo tippakuvakoodi on sen verran hämärä ja tarkemman tiedon puutteessa otetaan rankkasateesta poutasäähän koko arsenaali. Myyjä totesi sen olevan sangen epätavallista, eikö kannattaisi esim. soittaa vaimolle ja tiedustella asiaa? Koska tässä vaiheessa hikoilin jo kuin saunassa, vastasin ettei tässä nyt aleta mitään sademääriä ja tippatiedusteluita tekemään, kärryyn vaan. Näistä kertyy jonkin verran hintaa, kai te sen ymmärrätte? Juu, tuupataan vanut vaan kieseihin että pääsen pois täältä. Olin nimittäin päättänyt että rouva saa itse tulla hoitamaan ostoksensa loppuun sitten joskus, sen verran keskustelumme herätti mielenkiintoa että paikalle oli kerääntynyt kaiken ikäisiä naisihmisiä joista osa peittelemättä ilmaisi huvittuneisuutensa kun taas osalta (vanhemmat ramoonat) sain osakseni säälin sekaista päännyökyttelyä.
Niinpä minä ja tämä naismyyjä latasimme kärryihin huomattavan määrän erilaisia ko. tarpeeseen tarkoitettuja lärpäkkeitä. Itseasiassa niitä tuli sen verran (kun ottaa huomioon kärryssä jo olevan ihmeöljyarsenaalin) ettei kärryn laidat meinanneet riittää. Viimeisiä latoessaan huomasin myyjän taas hytkyvän ja katselevan minusta poispäin joten ajattelin vapauttaa hänet kärsimyksistään ja sanoin että voi nauraa jos siltä tuntuu, en minä pienestä nokkiini ota. Tämän kuultuaan hän repesi nauramaan, aina väillä sana anteeksi ja sitten taas naurunkäkätystä. Siinä vaiheessa kun muut hyllylle kerääntyneet kottaraiset yhtyivät tähän iloiseen ääntelyyn, pakenin paikalta kassoja kohti. Kuula punaisena kurvasin kassalle jonne käkätys kantautui. Edessäni on tajuttoman kokoinen äijä, ilmeisesti putkimies asusteesta ja koosta päätellen. (Putkimiehet ovat jostain syystä käsittämättömän isokokoisia vaikka pääsääntöisesti joutuvat työskentelemään ahtaissa tiloissa, ihme juttu sekin). Hän vilkaisi ostoksiani todeten että taitaa olla paha aika kuusta johon minä vastasin että joo ja pahemmaksi käy. Vuoroni koittaessa kassa ei yksinkertaisesti pystynyt pitämään pokkaansa vaan hänkin ilmaisi iloisuutensa ostosteni johdosta. Olihan niitä sentään viisi isoa muovikassillista. Vieläkin hänen erittäin heleä naurunsa kaikuu korvissani. Ajelin melkoista haipakkaa kotiin. Merkille pantava seikka että kotimatkan aikana paloi miltei puoli askia norttia, näköjään korreloi jotenkin pikkuhousunsuojien kanssa.. Kotona vaimoni jakoi myyjien ilon nauramalla päin näköä kehuen minua perkeleen pöntöksi jota ei pitäisi päästää yksin mihinkään. Ei ollut kiva tilanne; ulko - ovi sepposen selällään, vaimo nauraa hervottomasti ja minä seisoin viiden tilkekassin kanssa tuulikaapissa. Naapurit tosin sanoivat päivää ohikävellessään ja päätään pudistellessaan..

 

Girl Poweria kokemuksella
Tou 25. 2012

Otsikko kuvaa sitä hiljaista ja sisäistä voimaa joka on vanhemmassa väestössä. Vanhemmalla väestöllä taasen tarkoitan itseäni vanhempaa kansanosaa, viitteenä sanottakoon että olen hyvin paljon lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä ikävuotta. Teksti ei missään ole ikärasismiin sortuva, pois se minusta koska olen aina kunnioittanut itseäni vanhempia ihmisiä. Syitä on monia; he ovat ensinnäkin rakentaneet tämän maan jotka nykyisin vallankahvassa olevat nuoret muka viisaat jolpit ovat myyneet jo miltei kokonaan ulkolaisille tahoille. Olen vakaasti sitä mieltä että suurinta osaa sotaveteraaneistakin vituttaa. Parikymmentä vuotta elämästä  suomen hyväksi( ei riitäkään) kun lasketaan sodan jälkeinen jälleenrakennustyö mukaan. Missä kiitos? Siinä että heidät tuupataan tarpeettomina laitoksiin tai muuten unohdetaan. Koska nykyiset nuoret päättäjät ja heidän - siis sodankäyneiden ihmisten - jälkikasvu sattuu olemaan käsittämättömän epäkiitollista porukkaa. Toivonkin että Maya - kulttuurin ennustama maailmanloppu tulee ja muutenkin sataa tulta ja tulikiveä oikein huolella tänne maan päälle. Ainoat jotka jäävät siitä henkiin ovat eläkeläiset ja se on mielestäni oikein. Toinen merkittävä syy vanhemman väen pitämiseen löytyy heidän asenteestaan. He eivät nimittäin turhaan kitise. Nykynuori on itsemurhan partaalla jos kännykästä hukkuu kentät tai loppuu akku, vanhan liiton edustaja taas tervaa sukset uudestaan kun naapuriläänin Arttu ei ollut kotona tänään. Hiihtomatkaahan ei tullut edestakaisin kuin 875 kilometriä mutta oli komeat kelit. Artulle on turha soittaa koska hän on aika paljon ulkona. Jos ei maatöissä niin mottimettässä sillä Arttuhan on nuori kaveri vielä, täytti alkusyksystä 92 vuotta. Tässä tiivistelmänä siis nykyihmisen ja eläkeläisen ero, jos joku nyt väittää että liioittelen niin sitä kepillä perseeseen koska asia on just näin. Nämä asiat eli vanhusten sortaminen saa minut pyhään raivoon, puristin juuri tietokoneen hiiren kappaleiksi. Onneksi oli varalla yksi.
Mutta asiaan; kyläpahasen, jossa asustelen, diakoniatoimi pyysi minut heidä järjestämälleen kesäretkelle. Heidän korviinsa oli kantautunut raitistumiseni ja delerium tremensiksen aiheuttamien hallusinaatioiden jääminen vähemmälle joten he katsoivat minun olevan kelvollinen osallistumaan retkeen, tosin työn merkeissä. Tehtäviini kuuluisi kaikenlainen auttaminen ylipäätänsä; rappusissa, ostosten kantamisessa, siis lähinnä liikkumiseen ja voimaa vaativien suoritusten jelppimiseen. Sanoin osallistuvani mielelläni, työttömänä kun ei ollut parempaakaan tekemistä. Matka tulisi suuntautumaan kohti keskistä suomea, aavistuksen itäpuolelle. Pitkän päivän reissu josta illalla palattaisiin kotiin.
Lähtöaamuna ilmassa ei ollut suuren urheilujuhlan tuntua, vaan suuren kapinan tuntua! Jumalaisee, pääsin nyt ensimmäistä kertaa kuulemaan mitä seniorit meistä nuoremmista ajattelee. Vilkkaissa keskusteluissa todettin politiikan menneen aivan perseelleen, laitoshoito ja vittumaiset bussikuskit saivat osansa. Kun keskustelu kääntyi nimenomaan bussikuskeihin ja työttömiin, minä ja retken kuljettaja tunsimme olomme enemmän kuin uhatuiksi. Seurueen ainoat neljä vaaria ( kaikki muut siis mummoja) tähtäilivät parkkipaikalla olevaa puustoa siihen malliin ettei jäänyt epäselväksi mihin tarkoitukseen sitä tukevaa oksaa etsittiin. Pelastavana enkelinä liihotti diakoni joka puolusti asemaani yhteiskunnan vähäosaisena, kehuen samalla ystävällistä luonnettani ja vilpitöntä auttamisen haluani. Väki rauhoittui hieman mutta ei uponnut diakonin myyntipuhe vaareihin, isokokoinen papparainen näytti keskisormea ja toinen - todella nopealiikkeinen - veti sormensa merkitsevästi kurkkunsa poikki. Diakoni parka ei tietenkään huomannut mitään, olihan äijät sodissakin tehneet kaukopartioretkiä, eli joku diakonin hämääminen oli ns. yhden käden hommaa. Itse päätin olla kääntämättä selkääni tuolle voimakaksikolle. Koko orkesteri saatiin pakattua linja - autoon ja matka alkoi. Taas iski elämä meikäläistä oikein kunnon avokämmenellä. Luulin mummojen + muutaman vaarin istuvan hiljaa penkeissään katsellen ohilipuvia maisemia. Virhe. Kuski ei ollut saanut edes pykällettyä kaikkia vaihteita pesään kun retkikassit ja laukut lennähtivät auki. Aivan jumalaton kälätys täytti linja -auton sisätilat. Pystytettin bingo - ja pokeriringit, takaosassa väännettiin kättä. Osa kaivoi cd - levyjä joita kiikutettiin kuskille soitettavaksi. Jaahas, tässä saisi sitten kuunnella Olavi Virtaa ja muita vanhan liiton artisteja seuraavat kaksitoista tuntia. Virhe numero kaksi. Kaiuttimista kajahti ilmoille Isojen Poikien sensuroimattomia kappaleita, Motorheadia, teknoa ja karjalaista perinnelaulua remix-versiona eli syntetisaattorit ja muut sämplerit pääosissa. Ei tuntunut kovin perinteikkäältä.
Kahden tunnin päästä oli lääkkeiden jako. Paremminkin lääkkeiden ottoaika, sillä jokaisella oli omat dosetit mukanaan. Eräs muoreista, Alma nimeltään, oli käsittänyt matkan keston väärin koska hänellä oli kokonainen Caravel - merkkinen attaseasalkku täynnä ryynejä. Katselin ihmeissäni tuota pillerimerta (lääkkeet olivat irrallaan salkussa, pikkupurkit olivat Alman mielestä aivan helvetin hankalia avata) ja ajattelin että katukaupassa tuon salkun arvo olisi noin 340 000 euroa,-. Ryynejä oli kertakaikkiaan niin paljon että niillä olisi saanut keskikokoisen suomalaisen kaupungin kaikki “syrjäytyneet” sekaisin kolmeksi viikoksi. Mutta ei meidän Almaa, hän nappasi kouruuksen salkun uumenista ja huuhteli satsin epäillyttävän värisellä nesteellä jota hänellä oli termospullossaan. Tosin tuumasi että olikohan tullut Einon ( hänen miehensä) lääkkeitä joukkoon, coctaili ei maistunut kuulemma samalta. Matka jatkui läpi kylien ja kaupunkien ja vasta puolen päivän jälkeen oli ensimmäinen virkistys eli kusitauko. Pysähdyttiin ison huoltoasemaketjun huoltamolle joka nykytrendin mukaan tarjosi enemmän matkaajalle kuin kulkuneuvolle. No, polttoainetta sai sentään mutta siinä ne huollot sitten olikin.
Muorit nelistivät sisälle, äijät jäivät ovensuuhun polttelemaan tupakkia, eräs ukoista oli saanut tuliaisiksi venäjän reissulta ehtaa mahorkkaa. Kyseessä oli tavanomaista äreämpi sekoitus, päättelin sen siitä kun varpuset kopsahtelivat maahan joutuessaan ylöpäin kiemurtelevaan savupilveen. Ukkoihin ei kessu tehnyt mitään vaikutusta, vaan eipä heitä paljon savupilven keskeltä näkynytkään. Keskustelin bussikuskin ja diakonin kanssa seuraavasta etapista jossa piti olla ruokailu. Joku majatalon tyyppinen, tarjosi ohikulkijoille ruokaa ja huoneitakin oli saamatteilla jos niin halusi. Keskustelumme katkaisi huoltamon sisäänkäynnin suunnalta kuuluva jumalaton metakka. Ulos säntäsi ensin viisi kaljupäistä nuorta miestä ja meidän muorit perässä. Olivat nahkapäät erehtyneet etuilemaan kassajonossa mikä oli heidän kannalta katsottuna kardinaalivirhe. Muorit mätkivät kuulapäitä käsilaukuilla, kainalosauvoilla ja pyörittipä yksi muori villalankakerää jossa oli kutimet pystyssä. Lähdimme dösäkuskin ja diakonin kanssa juoksemaan kohti sotaisaa joukkoa. Diakonin juoksemisesta ei tahtonut tulla mitään koska hän oli pakotettu tekemään ristinmerkkejä koko ajan, muorien kielenkäyttö oli muuttunut perin vallan saatanalliseksi. Ihmettelinkin että miten voi noin harmittoman näköisten mummeleitten sisältä voi kummuta tuollaista kielenkäyttöä. Jopa minäkin, vaikka olen ikäni rakennuksilla ollut, jouduin vilkuilemaan sivuilleni tarkastaakseni oliko tapauksella silminnäkijöitä. Ei muuten, mutta bussin kyljessä kun komeili paikkakunnan nimi heti liikennöitsijän nimen alla ja etulipassa luki seurakuntamatkat. Olimme saavuttamassa lynkkausjoukon kun eräs mummoista kiilasi etummaisena kiitävän nahkapään rollaattorillaan ruusupuskaan. Kevät oli vielä niin varhaisessa vaiheessa ettei pusikko viheriöinyt, oli vain mieletön määrä piikikkäitä oksia. Nahkapään vaatteet repeytyivät ja naamasta valui veri. Taaempana osa muoreista roikkui hännillä juosseen vähähiuksisen nuoren miehen berberissä sillä seurauksella että siitä irtosivat hihat. Porukan nuorin meinasi päästä muoreja pakoon mutta epäonnekseen hänen pakoreittinsä sivusi edelleen rauhassa tupakoivia vaareja. Vaarien kohdalle päästyään nuorukainen otti lukua. Tämä nopealiikkeinen ikämies humautti kerran nyrkillä nuorison edustajaa ja se oli siinä. Patu itse ei ollut moksiskaan, jatkoi juttua perunanistutuksesta kun mitään ei olisi tapahtunut. Reilun tunnin selvittelyn jälkeen, mikä tapahtui virkavallan avustuksella, pääsimme jatkamaan matkaa.
Päivä oli jo pitkällä kun saavuimme ruokailupaikkaamme. Diakoni lähetti minut edeltä käsin varmistamaan että kokki oli noudattanut etukäteen annettua menua eli ruoka ei saanut sisältää sitkeää lihaa eikä muutakaan vaikeasti pureskeltavaa. Palasin keittiöstä ja ilmoitin asian olevan ok, jolloin diakoni paimensi koko orkesterin syömään. Alkuruokana ollut keitto nautittiin melko nopeasti, kaikilla tuntui olevan kova nälkä. Pääruokana saatiin lohta kermakastikkeessa ja perunoita perinteiseen tapaan eikä mitään helvetin lohkoperunoita. Salissa kuului aterimien kilinä jota säesti hiljainen keskustelun sorina, puheen keskittyessä kokin kehumiseen joka oli valmistanut erinomaisen kala - aterian. Pian kuitenkin ikkunapöydässä viittilöitiin ja äänentaso nousi. Kaikki katsoivat pöytää jossa Esteri, 85 vuotias ikäneito mussutti jotain ihmeellistä heilutteli käsiään, milloin annostaan kohti ja milloin keittiötä kohden. Esterin puheesta ei ottanut pirukaan selvää ja käsimerkit kävivät yhä kiivaammiksi. Lähdin diakonin kanssa katsomaan mistä oli kyse. Jumalauta, kokki  pahalainen oli tehnyt - vai liekö tarjoilijan moka - Esterille kunnon pihvin, vieläpä puoliraa’an sellaisen. Nyt kuitenkin Esterin koko purukalusto, sekä ylä - että alarivi olivat kiinni sitkaassa pihvissä ja Esteri pälpätti ilman hampaita. Ei siis ihme ettei puheesta saanut tolkkua. Diakoni käski minun irroittaa tekarit läskistä jotta saataisiin Esteri rauhoittumaan. Ei hemmetti, huonoa puristintakaan ei saa niin tiukalle mitä Esterin hampaat lihassa lepäsivät. Vasta kun käytin oikein kunnolla voimaa, hampaat irtosivat napsahtaen. Kun purukalut saatiin takaisin Esterin kitusiin, alkoi sen päiväinen manaaminen. Äsken niin kehuttu kokki osoittautuikin epäkelvoksi harjoittelijan plantuksi jonka ei pitäisi puuttua vaativaan ruoanlaittoon. Myös muut muorit, joiden mielestä ruoka oli vielä äskettäin ollut hyvää, sättivät kokkia oikein huolella. Hemmetin paskamaha, ei omannut alalle ominaista herkkyyttä eikä tiennyt sapuskan valmistamisesta tuon taivaallista. Helvetti repesi kun Esteri ilmoitti menevänsä opettamaan kokille kuinka pihvi paistetaan. Koko muorilauma yhtyi mielipiteeseen ja lähtevänsä kanssa antamaan kokille ohjeita ja hyviä reseptejä joita hänen tuli noudattaman. Eipä sattuisi enää noita järkyttäviä virheitä. Akkalaumaa ei olisi pidellyt mellakkapoliisinkaan joukot heidän vyöryessä keittiön ovista sisään. Riskeimmät kuusi muumoa jäivät ovensuuhun vahtimaan ettei opetustilaisuutta häirittäisi. Kauhistuneena diakoni ajatteli seurauksia ja sitä häpeää minkä hänen seurakuntansa nyt aiheutti. Tähän yksi ukoista tokaisi ettei tässä mitään häpeämistä ollut, vasta sitten jos hänen eteensä olisi tuotu puoliraaka pihvi niin diakonilla olisi syytä häpeään.
Kaksi ja puoli tuntia muorit olivat linnoittautuneet keittiöön ja pitivät kokkia pantivankinaan opettaen hänelle a) läskinpaistamisen perusteet ja b) perinneruokaa kunnioituksella. Muorien tullessa keittiöstä, paikalle tuli myös mestan toimitusjohtaja lakeijoineen ja toivotti meidät alimpaan helvettiin vaikka seurakuntaa edustimmekin. Kokki ei ollut päässyt piiritys / panttivankitilanteen aikana tekemään töitään ja rotarien kevätkokous oli ruoan ja juomien osalta mennyt aivan vitulleen. Tästä suivaantuneena rotarit ilmoittivat pitävänsä kokouksensa vast’edes muualla missä ei tarvinnut pelätä iäkkäämmän väestön väkivaltaista käytöstä. Lisäksi saimme elinikäisen porttikiellon ko. paikkaan. Ruokailun jälkeen kävimme vielä yhdessä museossa ilman sen suurempia kommelluksia. Kotimatka meni muutoin rauhallisesti mutta kävi ilmi että Alman lääkesalkkuun oli kuin olikin eksynyt Einon lääkkeitä. Ei sen enempää eikä vähempää kuin Viagraa. Niitä oli Almakin sitten tullut napanneeksi useamman lääkkeiden oton yhteydessä ja hän yritti iskeä bussikuskia äityen välillä niin rivoon kielenkäyttöön ja elehtimiseen että diakonin oli pakko laulaa lurauttaa pari virttä ikäänkuin kompensoimaan tätä hornanhenkistä riiausta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Miettiessäni reissua kiitin luojaani ettei kyseessä ollut viikko etelässä, vaan vajaa päivä kotosuomessa. Kotiin päästyäni kaaduin suoraan sänkyyni ja nukuin pitkälle seuraavaan aamuun. Ei ole vanhan kansan voittanutta.

 

Tapsi - Api
Tou 23. 2012

Meillä kaikilla on varmasti jos ei sukulaisissa niin tuttavapiirissä joku elämää suurempi persoona. Luonnonlapsi, joka ei edes itse välttämättä tiedosta omaa henkistä vahvuuttaan ja otetta elämään - niin ajattelun kuin tekemisienkin suhteen. Tunnen tälläisiä tyyppejä muutaman, kaikki omalla tavallaan ja meidän taviksien silmin katsottuina täysin hulluja. Ei pahassa mielessä vaan heidän ajatusmaailmansa ja logiikkansa on vain meidän normi kuolevaisten yläpuolella. Ehkäpä tuntemistani huikein tyyppi on Tapsi - Api, oikealta nimeltään Armas. Eläkkeellä jo jonkin aikaa ollut vanhan liiton sähkömies, nimenomaan vanhan liiton sillä kaikki kirjallinen opetus - ja sivistystyö on Apin mielestä ajanhukkaa. Se on käytäntö joka opettaa. Ja lyö miltei poikkeuksetta kynsille, ainakin Apista kun on kyse. Hän suuren neron lailla työstää harmaantuneessa pääkopassaan isoja kuvioita, yksityiskohdat ja tarkat säädöt kuuluvat kuulemma nysvääjille.
Ensikontaktin Apiin sain jokusia vuosia sitten kun tuli mellastettua tuon temppuveden eli viinan kanssa oikein sillain urakkaluontoisesti. Apin kanssa oltiin hyvän päivän tuttuja, muutamia kertoja oli rakennettu puoli suomea valmiiksi paikallisen kuppilan pöydässä. Eräänä päivänä kuitenkin kännykkäni soi ja Api pyysi meikäläistä poikkeamaan mitä pikimmin kylään, hän oli tehnyt uraa uurtavan keksinnön pontikan keiton saralla. Oli niin hyvä systeemi että todennäköisesti myisi sen Alkolle heti testauksemme jälkeen. Saisivat nekin sinne Rajamäelle kunnon vehkeet. Eipä mitään, sonnustauduin matkaan ja kotvan kuluttua jo istuinkin  Apin olohuoneen sohvalla. Äijä oli tehnyt niin kovat tervetuliaispaukut että ekan ryypyn jälkeen ikenet hohtivat valkoisina viitisen minuuttia, näön väliaikaisesta menetyksestä puhumattakaan. Yskittyäni keuhkoni pellolle Api kävi keittössä tekemässä toiset moukut kertoen samalla keksinnöstään. Hän oli riisunut kahdesta pakastearkusta lauhdinkennostot ja ympännyt ne yhteen, enää ei siis tarvinnut juoksuttaa vettä hanasta tislausvaiheessa - jumalauta mikä keksintö! Lisäksi koko prosessi oli ohjattu magneettiventtiilein ja tarkat termostaatit pitivät lämpötilat oikeina optimituloksen kannalta. Tekstiä riitti koko kolmen vartin pullollisen ajan, seassa niin paljon teknistä termistöä että loppuvaiheessa esittelyä olin pihalla kuin lintulauta. Viimein Api sanoi että on aika käynnistää laitteisto, sain kuulemma kunnian käynnistää laitoksen - ja vain yhden napin painalluksella! Siirryimme kohti saunaosastoa läpi kodinhoitohuoneen kunnes saavuimme pukuhuoneeseen. Järkytyin vähän perkeleesti nähdessäni keksinnön, se oli kuin suoraan Mad Max-elokuvista. Epämääräinen lauhduttimien ja putkistojen sekamelska, seassa digitaalimittareitta ja kaiken maailman mötiköitä (ilmeisesti niitä venttiileitä). Koko “tehtaan” perällä, tässä tapauksessa pesuhuoneen nurkassa, oli kaksi kahdensadan litran tynnyriä täynnä rankkia joka nyt pitäisi pontikaksi keitellä. Api huomasi epäilevän katseeni ja ärähti että jos on Juudaita messissä niin ne voi painua vittuun. Toppuuttelin ukkoa, sanoin vain ihastelleeni näin jykevää laitteistoa. Api tyrkkäsi kouraani kytkimen sanoen että painappas tuosta niin alkaa tapahtumaan. Noudatin käskyä eikä aikaakaan kun rankkitynnyreiden alla olevat saatanalliset vastusraudat alkoivat hehkua punaisina. Itsevarmana Api viittilöi minua lähtemään poispäin, olohuonetta kohti. Laitteistoa ei tarvinnut vahtia, voisimme keskittyä kortin peluuseen ja ryypiskelyyn. Ilmoittaessani että jos tämä kerran oli koekäyttö, eikö laitteistoa tulisi pitää silmällä? Tällä kertaa Apin sormi osoitti kohti ulko - ovea, joten jouduin uudelle anteeksipyyntökierrokselle ja sain kuin sainkin äijän lauhtumaan.
Puolentoista tunnin kuluttua Api kuitenkin kävi tarkistamassa systeemit ja palasi hymy kasvoillaan olohuoneeseen. Laitteisto oli kertakaikkiaan niin idioottivarma ja toimi niin hyvin että hän oli hieman nostanut lämpötila - asetuksia ja rukannut muutenkin säätöjä. Rankkia oli paljon, se piti saada aamuksi tiputeltua valmiiksi tuotteeksi. Vaikka humalatilani oli tässä vaiheessa huomattava, muistan selkeästi pienten varoituskellojen kilkatuksen. Siispä jatkoimme ryyppäämistä ja kortin peluuta. Tupakin savua mökissä oli siinä määrin että vastapäisen seinän näkeminen tuotti vaikeuksia. Jollain kohtaa iltaa tapahtui kuitenkin torkahtaminen, heräsin siihen kun Api rojahti nojatuolista lattialle. Ajankulusta minulla ei ollut mitään käsitystä, ulkona oli jo kuitenkin pimeää. Sytyin savukkeen ja otin huikan lasista. Apikin näytti elonmerkkejä ja nousi lattialta istumaan, aika pöllähtäneen näköisenä. Siinä heräiltyämme aloimme suunnitella valmiin tuotteen markkinointia ja hintapolitiikkaa. Olimme päässeet ns. “varmojen ostajien” -listaa puoleen väliin kun saunan puolelta (vai pitäisikö sanoa tehtaalta) alkoi kuulua todella kimeä vihellys. Luulin tyhmyyttäni ensin sitä joksikin Apin asentamaksi hälytinlaitteeksi mutta vilkaistuani patun kasvoja tajusin ettei siitä ollut kyse. Vedin keuhkoihini ilmaa valmistautessani kysymään että mitä nyt? kun se tapahtui. Perkeleellinen räjähdys joka vavisutti siinä määrin olohuoneen ja saunaosaston väliseinää ettää Apin edesmenneen anopin kuva tippui seinältä. Särkyvän lasin helinää, vääntyvän metallin kirskuntaa ja omituista loiskahtelun ääntä joka sittemmin muuttui lorinaksi.
Näky saunaosastolla oli surkea; kaikki lauteet, paneloinnit, laatat, ikkunat ja ovet aivan paskana. Koko hävitystä kruunasi seinille ja kattoon sekä lattialle lentänyt ties monikoasteinen rankki, joka näytti ainakin osittain jopa palaneen kiinni panelointeihin. Luulin että nyt tuo ukko sekoaa mutta mitä vielä, Api katseli infernoa hetken, kääntyi kannoillaan sanoen: “Mennääs olkkarin puolelle, ei tota jaksa nyt siivota”. Myöhemmin sain kuulla että syynä oli hajonnut venttiili ja sitä kautta tukos ja paineen kertyminen, tuloksena räjähdys. Api ei lannistunut, hänellä on aikeissa rakentaa betoniharkoista piharakennus johon tulee sitten oikea ja paranneltu versio tehtaasta, luonnollisesti varmemmilla venttileillä ja isommilla putkilla. Sellainen Api on, kunnianhimoinen äijä joka ei lannistu vastoinkäymisistä. Eräs kesä meni minulta ja muutamalta kaverilta metsäpalon alkuja sammutellessa, Api kun testasi uutta sähkötoimista, retkikäyttöön! tarkoitettua makkaratikkuaan. Metallisen makkaratikun päässä oli pistoke johon Api veti yleensä sähköt suoraan valtion linjasta, niitä kun kulkee metsässä kuin metsässä. Sähkövirta kuumensi koko makkaratikun valkohehkuiseksi, näin retkeilijä ei siis Apin mukaan tarvinnut nuotiota. (Voi hyvää päivää). Tosi käytännöllistä vetää ensin kolmesataa metriä roikkaa leiripaikkaan saadakseen isohkon metallihaarukan helvetin tulien väreihin. Kädensijaan toimitti viimeisessä versiossa kolme valimotyöntekijän vasemman käden asbestirukkasta jotka olivat sidottu toisiinsa ja itse tikkuun asbestinarulla jota käytetään hormi -ym. liitosten tiivistämiseen. Metsäpalot johtuivat aiemmista, huonoista kädensijamateriaalien valinnoista. Ne roihahtivat tuleen tai yksinkertaisesti hantaakista tuli niin helvetin kuuma ettei sitä enää erkkikään pystynyt pitelemään. Toinen metsäpalojen syy olivat täysin rispaantuneet roikat. Hanke hyllytettiin yhden kesän kokeilujen jälkeen.
Yksi mieleenpainuvimmista oli “Eko -Ase”, tuotekehittely nimeltään “Hiljainen Tappaja”. Olen varma ettei Apilla ollut kaikki piispat kokouksessa tätä suunnitellessa, sen verran mielipuolinen viritys. Aseen runkona oli vanha kaistahaulikko eli rinnakkaispiippuinen malli, piipuihin oli tungettu jouset jotka olivat peräpäästään hitsattu kiinni piippuihin. Lataaminen eli jousien virittäminen tapahtui pitkän puupalikan avulla. Ammuksina kaksi helvetin terävää metallipiikkiä jotka olivat yhdistettyinä toisesta päistään johtoihin. Johdot olivat kelalla piippujen päällä ja taas johtojen toiset päät olivat kiinni luokattoman isoissa kondensaattoreissa jotka saivat virtansa louhoksilla käytettävän dumpperin saatanallisista akuista. Itseasiassa kyse oli hermeettisen luokan tainnutusaseesta, paino 120 kilogrammaa. Siksipä koko komeus oli maitokärryjen päällä. Yhden koeammunnan olen nähnyt, Api kutsui tapahtumaa kylläkin sorsastukseksi. Pusikot rytisten tuuppasimme tuomiopäivän aseen rantapusikkoon ja kolmatta tuntia istuttuamme tuliki illan ensimmäinen sorsa näkyviin ja hollille. Mielipuolinen katse silmissään Api laukaisi hiljaisen tappajan joka ensinnäkin jousien aiheuttaman melun takia sai veret valumaan korvista. Metallipiikit lensivät kohti sorsaa, samoin toinen jousista. Vesi ja sähkö on aina huono yhdistelmä, niin tässäkin tapauksessa. Heti kun piikit ja johdot koskettivat sorsaa sekä vettä, syntyi aivan vitun iso valokaari joka poltti sorsan yhdessä leimauksessa. Valokaari, tuo kuoleman väräjävä sormi tavoitti myös Apin joka kiemurteli volttien ja ampeerien raiskatessa hänen kehoaan. Alkoipa pipokin kytemään, sen verran kopua laitteesta lähti. Jousi, joka oli lentänyt ulos piipusta ammusten mukana, otti kimmokkeen rantakivistä viistäen allekirjoittaneelta lippiksen päästä aiheuttaen samalla melko suuren repeämän otsalohkon verhoiluun eli nahkaan. Kokeilun jälkeen Api kiidätettiin sairaalaan, sai sieltä tahdistimen ja ehdottoman kiellon sähkölaitteisiin. Kahvitkin kuulemma on turvallisempaa keittää puuhellalla. Minä sain neljä tikkiä ja sorsa varman taivaspaikan. Nyt en ole hetkeen käynyt Apilla, siksi kykenenkin kirjoittamaan tätä. Api on hyvissä voimissa ja  innoissaan kesän alkamisesta. Hänellä on kuulemma lopullinen ratkaisu maanviljelijöiden lannoitteiden levitys ongelmiin. Taivas varjele.

 

No ei nämä kesäaamut niin rauhallisia ole
Tou 20. 2012

Kesäiset aamut - niinkuin tänäänkin - ovat aivan ylivoimaisia. Olen sanonut tämän aiemminkin mutta mikään ei voita sitä tunnetta kun aikaisin herää, nauttii rauhassa aamukahvit ja lähtee ulos. Tänä aamuna heräsin poikkeuksellisen aikaisin, tosin tarkoituksella sillä ajatuksenani oli suunnata järvelle. Kello herätti minut jo puoli neljän aikaan ja siinä venytellessäni koiramme, joka nukkuu sängyssämme, katsahti että nytkö jo? Aamurituaalimme jälkeen, johon kuuluu rapsutuksia, pään puskemista ja armotonta haukottelua, nousimme koiruuden kanssa ylös. Normijutut eli koiralle veden vaihto, ruokinta ja itselleni aamukahvit minkä jälkeen lenkille. Reippaan ulkoilun jälkeen pakkasin virvelin ja muutamat kuvat mukaani, muut kamat olin jo illalla katsonut valmiiksi. Sanoin koirallemme että iskä lähtee hakemaan ruokaa pöytään, johon kyseinen karvakasa ilmeisesti suhtautui epäillen koska tuhahti ja paineli takaisin sänkyyn.
Pakatessani tarvikkeita polkupyöräni takaritsille totesin naapuritalon päätykämpänkin heränneen tähän aamuun. Melko reippaan mölinän saattelemana ulko -ovi lennähti auki ja isäntä tupsahti rappusille aamutakissaan. Koko oviaukon mitalta tuprusi savua joten päättelin jokusen nortin palaneen ennen tuuletusta - jos se nyt sitä oli. Muutoin niin hiljaisen aamun täytti vaimon kimeä (onneksi väliovi joka oli kiinni vaimensi sitä) ääni johon isäntä vastasi römeällä, tervan ja viinan muokkaamalla bassollaan. Sain keskustelusta -jossa perkeleitä viljeltiin antaumuksella - sen käsityksen että prosenttipitoiset juomat sekä savukkeet olivat käytännöllisesti katsoen loppuneet. Äijää haukuttiin saatanan loppasuuksi eikä muijakaan niin mairittelevaa termistöä saanut osakseen. En antanut tämän kuitenkaan pilata aamuani, vaan hyppäsin pyörän selkään ja suunnistin kohti järveä.
Rannalle päästyäni istahdin ja katselin tyyntä järvenselkää miettien samalla syntyjä syviä. Kasasin virvelin heittokuntoon,tarkistin viehelaatikon ja lähdin kulkemaan kohti laakeaa kiveä aivan vesirajan tuntumassa. Kivi oli melko iso, hyvä niin ettei tarvinnut tasapainoilla koska aivan kiven vieressä kasvoi sunnaton koivu jonka oksat riippuivat melkein veden pintaan asti. Heitot tulisivat siis vaatimaan kohtuullista tarkkuutta. Tarkistin vielä että luvat olivat mukana (viime kesästä asti olen ollut kuuliainen kansalainen) ja avasin viehepakin. Valitsin hopean värisen lusikan (nimi tulee mallista kuten tiedätte) sillä se oli osoittautunut monissa tummissa vesissä hyväksi valinnaksi. Katselin heittosektoria koska kyseessä oli kuva joka vaati kunnon vispauksen lentääkseen pitkälle. Hieman etuviistoon oikealle puolelle näytti olevan tilaa joten linkosin kuvan menemään. Vapa päästi terävän suhahduksen ja siimaa alkoi purkautua kelalta. Kesän ensimmäinen heitto, ehkäpä voimaa oli tullut käytettyä liikaa koska kuva näytti jatkavan lentorataansa. Päätin napata siimasta kiinni ja jarruttaa menoa ennenkuin se saavuttaa kauempana olevan, niinikään rannalla olevan koivun oksiston. No niinpä tietysti, siima oli näköjään katkennut joten mitäpä sitä enää puristelemaan. Katselin kaihoisasti kun kuvani kilahti oksistoon eikä tarttunut edes kiinni vaan jatkoi vielä hetken menoaan ennenkuin katosi syvyyksiin. Päästin hiljaisen kirouksen. Jälleen toivoin että olisin ostanut viime kesänä veneen kun sellainen oli kaupan ettei tarvitsi tätä rantakalastusta harrastaa. Toki tässä tapauksessa siitä ei olisi ollut apua kun kerran siima katkesi.
Ajatuksenjuoksuni katkaisi takaviistosta kuuluva paskainen nauru. Joku ukko uisteli rannan läheisyydessä, kuitenkin sen verran kaukana että katsoin kivittämisen olevan kantaman ulkopuolella. Sieltä tuo räyhähenki huuteli että tainnuttamallako meinasin kalani pyydystää? En viitsinyt möllille vastata, näytti olevan sen verran jurrissa ettei sanavaihdosta olisi tullut loppua. Outo ukko mutta viimeisen päälle näytti olevan kalastusvehkeet venettä myöten. Ilmeisen kyrpiintyneenä siitä, etten vastannut hänelle, hän alkoi kelata uistintaan ylös vedestä tehden samalla selväksi millainen mulkku olin. Äijän ääni oli sitä luokkaa että rantapuuston linnut päättivät vaihtaa maisemaa. Isoina parvina ne kiitivät rääkkyen kohti kauempana olevaa saarta. Juoppo kalastaja sai viimein kuvansa ylös ja rupesi heittelemään minua kohti. Kuva läpsähteli kerta toisensa jälkeen aivan viereeni roiskuttaen pieniä pisaroita päälleni. Jonkin ajan kuluttua hän oli käynyt läpi sukuni, olimme kuuleman mukaan täysin sisäsiittoista sakkia ja eläimiin sekaantuminenkaan ei ollut suvussamme mitenkään harvinaista. Annoin äijän meuhkata, tuumasin että tuleppa rantaan niin seuraavana aamuna hampaittesi pesu käy helpommin persereiän kautta. Sen verran alkoi kuitenkin vituttamaan äijän mölyäminen. Ukon rienaus kesketyi turpa kiinni! -huutoon. Oikealla puolella, noin kolmensadan metrin päässä oli mökki ja laiturilla seisoi jumalattoman isokoinen karju pelkät shortsit jalassaan. Vaikka matkaa oli niin pystyi havaitsemaan ukon käyneen salilla useammin kuin kerran. Venevittuilijalta kesti hetken paikantaa mistä ääni kuului mutta kohdennettuaan katseensa hän toivotti laituriukon alimpaan helvettiin. Bodari vaihtoi väriä, se näkyi selvästi vaikka aurinko paistoi melko kirkkaasti. Koska räyhähenki oli veneineen vielä edessäni lähellä rantaa eikä omasta heittelystäni tullut mitään, päätin istahtaa kivelle ja pistää tupakiksi. Näin bodarin lähestyvän venevittuilijaa riuskoin aironvedoin, siinä oli tekemisen meinikiä. Tästähän saattoi kehkeytyä jotain mielenkiintoista.
Pian veneet olivat kyljittäin ja molemmat kapteenit seisoivat omissa purtiloissaan. Termistö, jota he käyttivät toisistaan sai puiden lehdet kellastumaan ja taivaalle ilmestymään tummanpuhuvia pilviä. Huutoa jatkui jonkin aikaa, siinä käsiteltiin rienaamisen lisäksi jokamiehen oikeuksia, hyviä tapoja ja mökkirauhaa sekä sananvapautta. Kauempana rannoilla näytti tapaus kiinnitävän sen verran mielenkiintoa että ihmisä alkoi kerääntyä mökkien laitureille, osalla jopa eväät (ilmeiseti aamupala) mukanaan. Viimein bodarilta petti hermot ja hän lyödä humautti vinettovirvelöitsijää turpaan. Äijä kellahti laidan yli pulpahtaen kuitenkin pian pintaan huutaen kurlaavalla äänellä tappouhkauksia. Bodari katsoi voittaneensa taiston ja käänsi veneensä kokan omaa laituriaan kohti. Kännikalan onnistui kavuta paattiinsa jossa hän kyykistyi ottamaan pohjalta jotain. Ei kai nyt asetta perkele sentään?! Olin jo aikeissa huutaa bodarille varoituksen sanaa kun näin känniläisen kädessä jumalattoman uistimen, sellaisen jota käytetään lähinnä merellä kalastaessa eikä suinkaan sisävesillä. Hän sai sen viriteltyä tapsiin kiinni ja pian tämä miltei puolen kilon komeus lensi miltei rantaan ehtinyttä bodaria kohti. Vaikka venevittuilija oli selkeästi humalassa, en voi olla nostamatta hattua hänen tarkkuudelleen. Viehe kolahti bodarin kalloon, oikealle puolelle repäisten kunnon haavan ja vielä komeamman kuhmun joka nousi silmänräpäyksessä. Oli lihaskimpun vuoro vajota veneen pohjalle. Nyt taisi käydä pahasti sillä hetkeen ei näkynyt mitään. Känniläinen julisti koko tapahtumaa seuraavalle yleisölle että hänelle oli turha alkaa vittuilemaan, varsinkaan tuollaisten bodareitten. Hän näet tiesi että se mikä oli pohkeessa oli päästä pois. Ja muuta yhtä mairittelevaa tekstiä, tulipa hän luvanneeksi polttaa kaikki rannan mökit jos niikseen tuli. Liian aikaista oli kuitenkin känniläisen ilo. Bodari sai kerättyä itsensä kasaan, suunisti rantaan ja hävisi mökkiin. Kännikalastaja jatkoi rienaamistaan; niin ne pakenee äidin helmoihin kun tosimiehet ovat vastassa, ei auta hormoonit eikä heimoveljet. Pian kuitenkin mökin ovi lennähti auki ja bodari tuli melkoisella vauhdilla rantaa kohti, hänellä näytti olevan painava juuttikankaasta tehty säkki mukanaan. Säkin hän romautti veneen pohjalle ja lähti soutamaan känniläistä kohti. Päästyään jokusen metrin päähän känniläisestä alkoi raskas tykistö huokua. Kyllä, säkki oli täynnä kiuaskiviä joita nyt lensi sakeana pilvenä kohti känniläisen venettä aiheuttaen tuhoa niin kapteenille kuin purtilollekin. Ensimmäisen keskityksen jälkeen myös känniläisen kasvoja peitti verivanat ja lukuisat kuhmut bodarin tarkan tähtäyksen tuloksena. Homma alkoi selvästi karkaamaan käsistä. Veneet olivat ajautuneet vierekkäin joten taistelua jatkettiin airoilla. Kuulaan kesäaamun täytti tasainen lätke airojen lapojen osuessa vastapuolen selkään, päähän ja pakaroille. Känniläisen paatti oli kaiken lisäksi saanut kiuaskivistä niin pahoja osumia että se alkoi upota. Tässä vaiheessa osa mökkinaapureista katsoi kansalaisvelvollisuudekseen puuttua tilanteeseen ja usean venekunnan voimin he saivat taltutettua nämä urheat merikapteenit tässä historiallisessa taistelussa. Ilmeisesti he olivat katsoneet viisaimmaksi viedä kännikapun useamman mökin päähän bodarista, hänet istutettiin moottoriveneeseen joka lähti ajamaan kauempana olevaa niemenkärkeä kohti.
Pikkuhiljaa väki lähti laitureiltaan, bodarin perhe talutti kovia kokeneen lihaskimpun mökin uumeniin saamaan ensiapua. Erään mökin laiturilla näytti joku hyväkäs pakkailevan videokameraa laukkuunsa, oli varmaan taltioinut koko tapahtuman. Ehkäpä sitä voidaan lähitulevaisuudessa katsella YouTubessa, mene ja tiedä. Sammutin savukkeen ja katsahdin kellooni. Kas, vajaa kaksi tuntia tämä kesäinen näytelmä oli kestänyt, oli siis aika lähteä kotiin. Jos siellä vaikka olisi rauhallisempaa…

 

Multamysteeri
Tou 18. 2012

Ensiksi pahoitteluni kun en ole ehtinyt kirjoittamaan tänne, tämä kesän alku vaan tuntuu joka vuosi olevan niin helvetin kiireistä aikaa. Lisäksi riivasi tietokone - ongelmat, ts. operaattorilla oli verkossa häikkää ja minä näppäränä säätämään omaa konetta. No luonnollisesti seuraus oli se että koko himmeli mykistyi internetin osalta täydellisesti. Lopulta oli soitettava operaattorille ja kysyttävä neuvoa. Yllättävää kyllä, sangen lyhyen odotusajan jälkeen ystävällinen naisihminen opasti mitä piti tehdä ja taas homma pelittää. Koitan siis olla aktiivisempi kirjoittelun suhteen aina kuun kiireiltäni ehdin. Mutta asiaan, tuohon jokakeväiseen eli kesäiseen mysteeriin nimeltä multa.
Jos olisin saanut lahjaksi enemmän järkeä, olisin jo pienestä pitäen alkanut multabisnekseen. Omasta kompostista jota pikkuhiljaa kasvatellen suuren luokan paskanmylläykseen. No miettikää nyt mikä bisnes, joka vuosi ihmiset sutena rientävät isojen ja pienempienkin kauppojen puutarhaosastoille hakemaan säkkitolkulla multaa, kasvuturvetta ja muuta pussitettua “tuiki tarpeellista” tavaraa maahan laitettavaksi. Näin meilläkin tehtiin, kuten jo aiemmin kirjoitin. Nyt minulla on kuitenkin ollut kyseenalainen onni saadessani toimia kuskina ja kotineekerinä eli työmiehenä erilaisissa puutarhaprojekteissa. Se on käsittämätöntä kuinka ihmisiltä lähtee lapasesta kaikki nykyään. Jumalauta tota multaakin ostetaan ihan silmittömästi, minkä takia? Mihin ne edelliskesän mullat oikein häviää? Laskelmieni mukaan erään hyvinkin läheisen sukulaisen takapihalla ja kukkapenkeissä on noi kuusi metriä multaa, tämäkin määrä on kertynyt minun eliaikanani joten sitä täytyy olla paljon enemmän. Ei helvetti sentään. Koska kuitenkin joka vuosi sieltä pukkaa myös vanhaa kasvustoa vaikka uuttakin istutetaan, myös juuriston täytyy olla luokattoman pitkä.
Mahtaa siinä arkeologeja, jotka parin tuhannen vuoden päästä tekevät kaivauksia, suoraan sanoen vituttaa. Lausunnoissaan he kertovat suomalaisten olleen taitavia rakentajia koska nämä saivat mökkinsä pysymään pystyssä pelkkien juurien ja mullan päällä. Ravinokseen he söivät pääasiassa erilaisia vihanneksia ja kukkasia mikä voidaan päätellä noin tuhannen kahdensadan eri lajikkeen valikoimasta mitä asuntojen takapihoilta on kaivauksissa löytynyt. Jonkinlaisia uskonnollisia rituaalejakin on näissä kukkapenkeissä vietetty, koska kerrostumista on löydetty erilaisia aitoja ja kivireunuksia. Myös mystisiä keraamisia sammakoita ja perkeleen pihatonttuja on löytynyt runsain mitoin. Useassa kohteessa on jäänteitä joko pyöreistä tai suorakaiteen muotisista telineistä, joilla ihmiset ilmeisesti kuivattivat lihaa. Tässä arkeologit menevät metsään, kyseessähän ovat pyykkitelineet jotka puutarhahuumassa ovat hautautuneet multaan. Uskonnollisissa menoissa niin ikään, kivireunukset ja muut risuviritykset ovat kukkapenkin reunuksia, jotka nekin jostain kumman syystä täytyy tehdä uusiksi joka jumalan kevät. Huh huh. Arkeologien ihmetellessä miksi suomalaiset ovat rakentaneet taloonsa osittain maan sisään, he eivät ole tulleet ajatelleeksi kuinka pimeetä porukkaa suomalaiset ovat. Syynä tajuton mullankärräys ja kukkapenkkien teko edellisten päälle. Ei tarvitse olla kuin avotakan tai jonkin muun lehden puutarhaliitteessä joku “kivannäköinen” aita, tonttu, teline, kehikko tai muu saatanan viritys niin jo jengi ajaa kuolemaa halveksien lähimpään markettiin ostamaan sitä. Tää on ihan “must” - juttu, tää on pakko saada - tyyliin. Sitten kun se keksintö lyödä rojautetaan sinne omalle kitukasvuiselle ja muutenkin haikean näköiselle takapihalle niin kas kummaa, ei se näytäkään niin hyvältä kuin siinä lehdessä. Se on jotenkin törö, näytti paljon pienemmältä? Ai niin! No eihän tossa ole vielä niitä multia, olinpas taas tyhmä. Tässä vaiheessa soitetaan jo paikalliselle kuorma - autoilijalle koska oman mossen kantavuus ei riitä, ja kun kerran tilataan niin tilataan koko kuorma -autollinen kerralla. Päivää paria myöhemmin keskellä pihaa on palttiarallaa kaksitoista kuutiota multaa mikä täytyy äkkiä levitellä ettei naapurit luule laiskaksi. No eipä mitään vaikka illat vielä tähän aikaan on hämäriä, onhan niitä otsalamppuja. Jälleen vanhalla kauppakassilla kumit kiljuen kaupoille ostamaan markkinoiden viimeisintä huutoa oleva ledilärpäke ja siihen muovikassillinen pattereita ettei vaan pääse loppumaan. Samalla huomataan että kiinan poika on antanut dreijansa laulaa ja taas on uusia tonttuja ja mystisiä möttejä tullut kaupan hyllyille. Pakko saada. Välilevyt paukkuen ja parista tyrästä piittaamatta niitä raakotetaan kohti autoa, muutaman tippuessa matkalla (kun kädet ei yksinkertaisesti riitä)  iloisen savipölyn täyttäessä tienoon. Tontut takapenkille ja takaisin kauppaan ,tällä kertaa ostamaan pikaliimaa että saadaan rikki menneet tontut ja elikot kasaan. Ei jessus.
Kotipihaan kun päästään, voidaan havaita takaiskunvaimentimien tulleen lokareista läpi, sen verran taas oli ylikuormaa että pelti antoi periksi. Kyllä nykyään tehdään huonoja autoja, eivät nyt muutamaa sataa kiloa kestä…. Ei se mitään, nyt on puutarhatarpeita! Vapisevin käsin ledilärpäkkeeseen patterit sisään ja koko hoito ylikireällä remmillä kuulaa koristamaan. Vielä iloisen väriset kukkakuvioidut (ei …ei ei..) hanskat käteen, uudet kumisaappaat jalkaan (nokian puutarhakuvioitu malli, hinnaston kallein luonnollisesti) ja kevyt, VIHREÄ huppari tai tuulipuvun takki päälle. Kasalle kiireesti lapioimaan kottareita täyteen. Tässä vaiheessa pulssi kriittiset 180, vielä kuitenkin tajunta säilyy. Kottarit eivät kuitenkaan liiku mihinkään, syynä tyhjentynyt rengas. Pulssi nousee vitutuksen myötä 220:een. Kottarit kaadetaan niille sijoilleen kyljelleen, kolistellaan isommat paakut pois ja autosta takaluukku auki. Järjetöntä väkivaltaa käyttäen saadaan kottikset tungettua loosteriin tiivistekumien lennellessä pitkin pihaa. Lyhyt matka huoltikselle, ei kannata sitoa. Tästä asiasta kuitenkin eri mieltä poliisit jotka toppaavat puutarhurin puolessa välissä kotimatkaa, sakkoa 280.- euroa kuorman puutteellisen sidonnan takia. Kotiin päästyä pulssi todella mielenkiintoiset 340, hieman jo huimaa. Aamuyöstä koko kaksitoista mottia kuitenkin levitetty, vielä tontut sun muut örkit ja sydeemit paikoilleen niin homma valmis. Töihinkin pitäis ehtiä, no onhan tässä vielä pari tuntia aikaa. Suurin osa tontuista paikoillaan, alkaa rikkinäisten liimaus. Työn tohinassa liimaa eksyy myös kukkakuvioituun hanskaan ja seurauksena on välitön kiinnittyminen, myös käteen hanskassa olleen reiän takia. Pulssi huikea 380 kun tonttua hanskoineen yritetään ravistella irti. Käsi tekee laajaa kaarta, veri pakkautuu käteen eikä nupissa kierrä enää mikään. Samalla kun puutarhuri menettää tajuntansa, tonttu perkele irtoaa kädestä lentäen naapurin puolelle, pergolan läpi suoraan kasvihuoneen seinästä sisään. Kyseessä Bauhausista ostettu alumiinikulma / lasiviritys, hinta 1300,- euroa. Aamulla puutarhuri löydetään edelleen puolitajuttomana takapihalta, juttelee sekavia ja nauraa ilman näkyvää syytä. Toimitetaan sairaalaan, pääivämaksu 28.50,- euroa per päivä. Mutta mutta! Naapuruston komein multavalli, tajunta kun ei olis ihan vielä mennyt, olisi ehtinyt istuttaakin jotain. No, tuskin täällä sairaalassa koko kesää menee mutta miksi täällä nämä puserot puetaan väärinpäin ja hihat on vielä selkäpuolelta sidottu kiinni?
Siispä kehoittaisinkin teitä antamaan kaikkien kukkien kukkia (luonnontilassa) niinkuin Luoja on ne tarkoittanut, ei tule ikäviä yllätyksiä. Toki mulle voi soittaa niin voin tuoda tupakkia tai suklaata sinne suljetulle. Hyvää kesää!

 

Kesä ja sen varmin merkki: Töröttäjät
Tou 13. 2012

Kyllä, tuo kauan odotettu vuodenaika on saapunut vihdoinkin. Uskallan väittää näin vaikka tänäkin aamuna keli oli lähellä nollaa. Päivän parhaimpiin hetkiin kuuluvat joka - aamuinen ulkoilulenkki koiruuden kanssa. Lähdemme varhain, yleensä viiden - kuuden maissa joten kylän raitti on aika hiljainen. Varsinkin näin viikonloppuisin. Siinä kävelessä on hienoa havainnoida luontoa kun se heräilee, ilman täyttää melkoinen metakka lintujen toimesta. Paljon on myös muuta liikettä, täytyy olla vaan tarkkana. Riemuni oli sangen suuri kun haitsin ensimmäisten töröttäjien saapuneen kylälle sillä se on kesän ehdoton merkki.
Töröttäjät kuuluvat suureen densojen lajiin ja ovat siitä eriytyneet omaksi alalajikseen samaan tapaan kuin rapajuopot, kännikalat, deekut, hanut, litrahuulet ja monet muut. Töröttäjät ovat sikäli poikkeuksellinen laji verrattuna muihin, ettei se juurikaan pidä ääntä. Normi käytökseen kuuluu paikallaan makaaminen tai istuminen, pienen huojunnan heiluttaessa koko kehoa. Tänä aamuna kun oli taas kylmää - miltei nollassa - ilman täytti myös kahina joka tuli töröttäjiä peittävästä vaatekerroksesta. Lajille tyypillistä väritystä ei ole, se riippuu yksilön iästä. Vanhemmilla on yleensä hillityn harmaa tai muuten yksivärinen kokonaisuus, nuorten taas suosiessa värejä enemmän. Poikkeuksetta melkein kaikki ovat laikukkaita, yleensä rinnasta ja perseen sekä sukuelinten alueelta. Tämä johtuu siitä ettei töröttäjien eritteiden pidätysmekanismi toimi aina toivotulla tavalla. Töröttäjät - niinkuin kaikki muutkin lajiin kuuluvat - ovat näetsen vallan perkeleellisiä juomaan mikä saattaa ne atoniseen tilaan. Siis lihastonusta eli velttoutta, varsinkin sulkijalihaksen seutuvilla. Tästä syystä jotkut pitkään juoneet töröttäjät on helppo erottaa maastosta pelkän hajun perusteella. Tutkijat ovat jo pitkään seuranneet lajin ruokailutottumuksia mikä onkin helppoa sillä edellisen illan ruokalista on rinnuksilla joten vatsaa ei tarvitse avata. Töröttäjien seuranta on muutenkin helppoa sillä laji ei kykene paljoa liikkumaan paitsi pakotettuna ja toisekseen, suurikin lauma tai parvi on helppo pitää aloillaan jokusella litralla viinaa tai olutta. Tutkimusalue jossa töröttäjiä juotetaan tulisi kuitenkin pitää erillään liikennöitävistä väylistä onnettomuuksien takia. Töröttäjillä ei ole itsesuojeluvaistoa lainkaan. Lisäksi ne ovat yleensä siinä kunnossa etteivät pysty havainnoimaan uhkaavaa vaaraa. Joskus pitkäaikaisen dokaamisen seurauksena on häiriökäyttäytymistä minkä johdosta myös Suomessa tavataan pantatöröttäjiä, ovat valtiovallan erityisen tarkkailun alla.
Tänä aamuna tarkkailin muutamaa yksilöä, olivat jostain syystä jumiutuneet baarin läheisyyteen. Istua töröttivät siinä huurteisella nurmikolla ja hytisivät. Ilmeisesti yksilöt olivat juuri heränneet ja suunnittelivat päivää sillä olin kuulevinani pientä mutinaa parven suunnalta. Koska suurin osa töröttäjistä kesyyntyy helvetin helposti, tunnistin nämäkin yksilöt jo kaukaa. Hiljaisen luonteensa vuoksi töröttäjät eivät karjahtele mutta jos ne ovat ahdingossa niin silloin ne saattavat rääkäistä yleisen kutsuhuutonsa joka kimeänä raikaa ilmojen halki: “Viittikö tulla käymään?” tai: “Mulla on hei asiaa”. Niinpä tänäkin aamuna ne ääntelivät, innostuen jopa kuorolaulantaan nähdessään minulla sätkän suupielessä. Tämä onkin töröttäjien yleisin ahdinkotila aamuisin; tupakin puute. Tietysti suurin puute on alkoholipitoisten nesteiden vähyys tai kertakaikkinen loppuminen (mikä tänäkin aamuna aiheutti jupinaa parvessa). Kävelin niitä kohti jolloin muutama parempi kuntoinen nousi jopa pystyyn kuitenkin kellahtaen pian takaisin perseelleen. Jaoin tupakit, pari per yksilö ja sain osakseni hyväksyvää muminaa. Koitin patistaa niitä liikkeelle etteivät paleltuisi mutta turhaan, laumasta oli eräs yksilö lähtenyt hakemaan juotavaa ja muut näin ollen odottivat. Töröttäjillä on saatanallisen hyvä vainu alkoholin suhteen, ne haistavat sen vaikka kymmenien kilometrien päästä ja ovat valmiita tekemään joskus sangen tyhmiäkin uhrauksia sen saamiseksi. Tiedän tapauksen jossa neljä töröttäjää oli lähtenyt taksilla hakemaan Carilloa (suosittu litku vanhempien töröttäjien keskuudessa) kahdenkymmenen kilometrin päästä. Taksi siis tuli monin verroin kalliimmaksi kuin tuo Carillo konsanaan. Luonnollisesti matka ei olisi onnistunut elleivät he olisi saaneet taksia piikkiin, mutta sinänsä typerää kun Carillokin oli juotu ennenkuin taksi lähti paluumatkalle. Tässä lajityypille ominainen mottipäinen (tutkijoiden käyttämä termi) toiminta kun kyseessä soppa. Töröttäjät käyttävät termi soppa tai soosi puhuessaan alkoholista. Lukuisia muitakin kiertoilmaisua löytyy; iloliemi, temppuvesi, mölyöljy, starttipilot, jne. Töröttäjien kesyyntymisestä vielä sen verran että ne saattavat kesyyntyä jopa siinä määrin että ne pyrkivät yöksi sisälle. Varsinkin talvisaikaan tämä on yleistä. Sangen epämiellyttävä tapa, vaikka muuten ovatkin varsin hauskoja yksilöitä. Pienellä kouluttamisella ne saa kuitenkin vieroitettua tästä paheesta, etenkin jos itse ei käytä alkoholia on kouluttaminen sangen helppoa. Sääliksi käy isompien taajamien töröttäjiä jotka joutuvat usein jonkun kusipäisen nuorisojoukon pahoinpitelemäksi. Ne kun eivät tilansa takia pysty puolustautumaan ja ovat näin helppoja uhreja. Tästä syystä kaupunkitöröttäjien kasvojen väritys poikkeaa radikaalisti maalla asuvista lajitovereistaan.
Kommunikoituani töröttäjien kanssa jonkin aikaa päätin jatkaa matkaani sillä aurinko paistoi niin lämpimästi että ilma alkoi tosissaan lämmetä. Yhdellä töröttäjistä näkyi olevan savet housuissa eli illalla mitä ilmeisimmin syöty grillimakkara oli kulkeutunut elimistön läpi eikä töröttäjä tilansa takia ollut voinut tehdä mitään. Muutaman hetken päästä haju olisi jo melkoinen. Parvi yritti vielä pummata rahaa mutta kerroin olevani pers’aukinen yksilö joten vastaus hyväksyttiin epäluuloisesti mumisten. Töröttäjien keskuudessa skitsofrenia ei ole mitenkään harvinaista. Autan mielelläni töröttäjiä koska tiedän ettei ko. lajin elämä ole helppoa. Varsinkin hintojen nousu on ajanut monen töröttäjän juomaan korvikeaineita ja seuraukset ovat karmaisevia. Näin keväisin kannan erityistä huolta koska ojat ovat täynnä sulamisvesiä ja moni töröttäjä päätyy yön pimeinä tunteina suulleen ojaan. Seurauksena on pahimmassa tapauksessa hukkuminen. Niinpä kääntelen niitä kulkeissani selälleen tai kyljelleen. riippuu siitä onko ruokalista jo rinnuksilla vai vasta tulossa. Ajattelin kouluttaa koirastamme valioluokan töröttäjä - koiran, onhan niitä nykyään home,- ruumis- ja lahokoiria muista palveluskoirista puhumattakaan. Kunnon töröttäjännoutajalla olisi varmasti kysyntää. Olipa kyseessä sitten hanu, denso tai töröttäjä niin aina niillä kuitenkin on joku läheinen joka haluaa tietää missä oma töröttäjä on. Voisimme koiran kanssa jäljestää tämän rapajuopon esiin loukostaan ja tiedottaa siitä läheiselle. Hyvä bisnes, alankin heti järjestelmällisen koulutuksen.
Mikäli haluatte tutustua tähän mielenkiintoiseen ja ihmisystävälliseen lajiin, pitäkää mukananne aina tupakkia, pikkurahaa (isompikin kelpaa vallan mainiosti) ja tilkkaa viinaa tahi muuta väkijuomaa. Pian huomaatte että teillä on oma lauma teitä seuraavia töröttäjiä. Lauman kokoa voitte kasvattaa varallisuutenne mukaan. Mikäli pitovaikeuksia tai muita ongelmia ilmenee niin töröttäjiä ei tarvi eikä saa tappaa. Riittää kun lopetatte avustamisen niin pian ne hakeutuvat jonnekin muualle. Töröttäjiä kesytettäessä ei saa sortua vittumaisiin temppuihin. Yksi pahimpia on aamuvapinoissaan olevalle töröttäjälaumalle kolikoiden heittäminen laajassa kaaressa. Kolikoiden lennellessä ja pomppiessa pitkin asfalttia tai tienpientaa yleensä, se saa aikaan järjetöntä väkivaltaista käytöstä parvessa. Töröttäjät muksivat toisiaan ahnehtiessaan ropoja kadulta. Sama juttu tupakkien ja muiden hyödykkeiden kohdalla. Ne tulee jakaa tasavertaisesti niin koko parvi on tyytyväinen. Toivotankin teille mielenkiintoisia hetkiä uuden harrastuksenne parissa, siitä tulee antoisampaa luin uskottekaan. Voimme palata syksyllä aiheeseen niin kerron kuinka koiramme töröttäjän noutajaksi kouluttaminen onnistui. Nyt vaan silmä tarkaana kulkiessanne, kyllä niitä siellä on. Muistakaa olla kilttejä.

 

Vallan mahrottomia tuloksia
Tou 11. 2012

Koska tämä päivä näyttää alkavan pokkeuksellisen (koputan puuta) hyvin, päätin rustata blogiani käyttäjä ystävällisempään suuntaan. Lisäsin aiheluokkia, joiden alta tekstit löytyvät nimensä mukaisesti aiheittain tai ainakin sinnepäin. Viimeisin blogi - luokasta siis löytyy viimeisin julkaistu teksti, vaikka se näkyy myös sivupalkin listauksessa “Viimeisimmät merkinnät” -  otsakkeen alta. Tuo yllä oleva otsikko taas tulee siitä mielenkiintoisesta ajasta jolloin sain olla lääketieteen koekaniini. Hankkeeseen osallistui monia muitakin tahoja, esim. puolustusvoimat, SUL, Posti eli nykyinen Itella ja muutamia muita instansseja.
Sain eräänä kauniina aamuna kirjeen lääkintöhallitukselta jossa tiedusteltiin halukkuutani osallistua lääketieteellisiin testeihin. Sen tarkemmin ei läpyskästä mitään ilmennyt, vain puhelinnumero johon soittaa. No, sarvista härkää ja näppäilemään numeroa. Pitkän ajan kuluttua naisääni vastasi sanomalla “Keski - Suomen metsäntutkimusyhdistys, miten voin palvella?” Pyytelin anteeksi virhevalintaani sanoen asiani koskevan ihan muuta juttua. Nainen tokaisi ettei se mitään, sattuiko kädessäni olevan paperin yläkulmassa olemaan kahdeksannumeroinen luku? No hittolainen, mistä tuo naaras tiesi että minulla ylipäätään oli paperi kädessä ja siinäpä  - totta vieköön - kyseinen numerosarja?! Ilmaisin hämmästykseni hänen selvännäkijä lahjoistaan johon hän ettei niitä kannatanut noteerata vaan olisinko ystävällinen ja luettelisin numerosarjan. Tein työtä käskettyä, langan päässä oli kotvan aikaa hiljaista kunnnes naikkonen pyysi minua odottamaan kotona, auto tulisi myöhemmin noutamaan minua. Kärsivällisesti tuo lääketeollisuuden seireeni odotti kysymystulvani loppua, sanoi että kaikki selviäisi aikanaan, minun tuli vain ilmoittaa läheisilleni että joutuisin olemaan pois kotoa enkä olisi tavoitettavissa hetkeen aikaan. Päätin katsoa jutun loppuun joten vastasin toimivani pyydetyllä tavalla. Myöhään iltapäivällä oveen jyskytettiin voimalla joka lennätti ovikoristeen pitkälle eteiseen. Avasin oven ja näin kaksi puhelinkopin kokoista karjua seisomassa rappusilla. Tunnelmahan on kuin jenkkileffoista tuumasin mutta toivotin herroille kohteliaasti hyvää päivää. Ei vastausta, kunhan tuijottelivat. Siinä sitten seisoskeltiin ja tuijoteltiin kunnes toinen äijistä osoitti sormella naulakkoa ja kenkiä. Tajusin vihjeen ja puin päälleni, koitan ottaa mukaani kassin jossa oli vaihtokuteita ym. henkilökohtaista tavaraa mutta karju nro 2 repäisi sen kädestäni ja lennätti olohuoneen sohvalle. Tylystä kohtelusta johtuen mieleeni väkisinkin hiipi ajatus että mihinkähän kuseen sitä nyt on tullut itsensä laitettua.
Heräsin koko kuutamolla, autoon istuessani olin tuntenut pistoksen käsivarressani ja sen jälkeen kaikki pimeni. Olimme saapuneet paikkaan keskelle ei mitään, iso aidattu alue rakennuksineen jossa näytti sijaitsevan - mitä helvettiä - urheilustadion! Ihmettelin ääneen että mitä vittua stadion tekee keskellä korpea ja mitä ylipäätään oli tekeillä? Puhelinkopit eivät edelleenkään suostuneet kommunikoimaan kanssani vaan johdattivat minut lukuisten käytävien jälkeen isoon huoneeseen jossa oli istui ison pöydän ääressä tärkeän näköisiä tyyppejä. Osalla valkoiset lääkärin vetimet, loppu oli pukuporukkaa.Sain pitkän selonteon kuivakkaan oloiselta muijalta joka kertoi hankkeen olevan lääkintöhallituksen ja puolustusvoimien yhteinen projekti, muut instanssit olivat paikalla rahoittajien ja sijoittajien ominaisuudessa, tulevaisuutta silmällä pitäen. Ehdot lueteltiin ilman poikkeuksia, minun tuli pitää turpani kiinni vaikka en todennäköisesti muistaisi täällä viettämästä ajastani mitään. Karkuun oli turha yrittää, siinä touhussa kuulemma voisi päästä hengestään. Luennon jälkeen minut majoitettiin sangen mukavaan huoneistoon jossa oli etten sanoisi ylellinen varustelu. Seuraavat kaksi viikkoa minuun tumpattiin sellainen määrä lääkkeitä että niilä olisi varmasti parantanut koko Afrikan mantereen kaikki sairaudet ja vielä olisi jäänyt hieman ylikin. Lisäksi rakas pääni operoitiin, sinne laitettiin kaksi implanttia jotka saamani selonteon mukaan tekisivät minusta yhdessä lääkkeiden kanssa yli  - ihmisen.
Kaksi viikkoa meni, ja ihme kyllä tunsin itseni jotenkin käsittämttömän elinvoimaiseksi. Ei särkenyt, ei vituttanut ja muutenkin olo oli fantastinen. Alkoi käytännön testien vuoro. Minut vietiin juoksuradalle, jossa tarkoituksenani oli pyrähtää satanen. Radan varteen oli pystytetty useita kameroita, radan pinnassa oli antureita niinkuin myös ihollani. Menin siis lähtöasentoon ja lähtölaukauksen kuultua liikkeelle. Tunsin suurta kipua koko kropassani, ennenkaikkea etupuolella. Olin singahtanut radan päähän sellaisella vauhdilla ettei mitään rajaa. Toppariksi oli laitettu kolme paksua patjaa - sellaista mihin seiväshyppääjät tulevat alas - ja löysin itseni viimeisimmän sisältä. Olin siis mennyt kahdesta ensimmäisestä läpi. Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti etteivät radan varteen pystytetyt suurnopeuskameratkaan olleet saaneet taltioitua liikettä. Jysähdettyäni patjaan, ilmaa halkoi kimeä räjähtävä ääni ja tunsin perseessäni aivan älytöntä tuskaa. Lähtönopeuteni oli niin kertakaikkisen käsittämättömän suuri, ettei pallini pysyneet mukana. Kassit olivat siis venyneet koko sadan metrin matkan ja nyt ne kajahtivat hanuriin uppoutuen syvälle persvakoon. Kiihtyvyyden takia ne olivat myös kuumentuneet noin 1800 asteisiksi joten pepustani nousi kohtuullinen savukiehkura. Pian paikalle juoksikin joku tyyppi jauhesammuttimen kanssa ja lievitti tuskaani. Shortsieni vielä kytiessä katselin lääkintöhallituksen väkeä joka nyökkäili tyytyväisenä. Seuraavien kolmen viikon ajan elämäni oli yhtä urheilua, suoritusten aikana jouduin laskemaan monimutkaisia yhtälöitä ja purkaamaan koodeja. Urheilu sinänsä oli mielenkiintoista, pääsinhän omakohtaisesti toteamaan mihin dopingilla päästään jos oikein isosti annostellaan. Muistini säilyi vaikka toista väittivät joten tässä muutamia tuloksia eri lajeista;
Kuula, 8kg: pituus saatiin selville vasta kun venäläiset soittivat puolustusvoimille että minkä takia itärajalle tupsahtelee rautakuulia?
Seiväs: finnairin lento Alanyaan keskeytyi konevian vuoksi (tuo oli virallinen selitys, todellisuudessa kumautin pääni koneen pohjaan)
Moukari: ei tulosta, pyörin paikallani kolme päivää laittettuani liikaa pihkaa kädensijaan
Keihäs: ei tulosta, kiihtyvyyden takia syttyi palamaan heti lähdössä
10 000 metriä: 1,2 sekuntia
Tässä siis vain muutamia tuloksia, koko yleisurheilun kisakategoria käytiin kyllä läpi mutta en niitä tähän jaksa listata. Itella oli rakentanut alueelle kokonaisen korttelin kaksitoista kerroksisia tornitaloja, joissa kussakin kahdeksan rappukäytävää. Postiluukkuja oli näin ollen useampi tuhat. Jaoin koemielessä aamun lehden, päiväpostin ja iltapäivän ilmaisjakelut viiteen minuuttiin. Itella ei pitänyt tulosta onnistuneena koska useimmat lehdet ja kirjeet olivat hiiltyneet tai repetyneet. Saattaa olla että jotain on unohtunut koska niin paljon tuona aikana tapahtui. Testejä kun pidettiin yötä päivää, enhän tarvinnut unta lainkaan. Sen muistan vielä kun minua piikitettiin ennen lähtöäni ja nyt kalloni kopisee ontolta siitä kohtaa missä implantit olivat. Ainoa konkreettinen muisto tuosta ajanjaksosta on mustuneet killuttimeni, ne näyttävät vieläkin paahdetuilta saksanpähkinöiltä. Ihminen pääsee kokemaan kaikkea hienoa jos vaan uskaltaa lähteä mukaan. Tietysti kaikki ajattelevat ettei tälläistä voi tapahtua tänä päivänä, eikä varsinkaan Suomessa. Oletteko koskaan ajatelleet asiaan niin, että kun tuttunne ilmoittaa extempore lähtevänsä lomareissuun, te vain toivotatte hyvää lomaa? Juu, minullakin on todisteita reilun kuukauden “lomareissustani”. Löysin kassistani digikameran jonka muistikortti on täynnä kuvia jostain etelänkohteesta, osassa jopa minä poseeraan. Katsokaas, jokainen osaa käyttää photo shop - ohjelmaa tai vastaavaa niin miettikää mitkä mahdollisuudet isoilla instansseilla on väärentää juttuja. Kassissa oli myös tuliasiviinat + muuta sälää, joten kaikki sukulaiset ja ystävät olivat niin happy happy kun jakelin niitä. Ei kukaan tarkemmin kysellyt miten matka meni. Ajattele, sinä voit olla seuraava….

 

Turhautumisen tuhat astetta ja niiden ilmeneminen
Tou 10. 2012

Olette varmasti kuulleet sanonnan:”Vituttaa niin ettei veri kierrä”. Psyykkeeni on ollut jumiutuneena tuohon nimenomaiseen tilaan jo parin päivän ajan. Syyt ovat varsin tavanomaiset; rahanpuute ,asiat eivät mene toivotulla tavalla ja niin edelleen. Sinänsä typerää uhrata kehon voimavaroja kaiken kuluttavaan miettimiseen ja siitä aiheutuvaan turhautuneisuuteen mutta minkäs teet. Meikäläisen elämässä tulee hetkiä jolloin kaikki paska kaatuu kerralla niskaan, ikäänkuin koittaen jätkän psyykeen kestävyyttä. Homma alkaa yleensä pienestä jutusta joka sitten kertautuu päivän mittaan.
Tämäkin päivä alkoi suhteellisen hyvin, sain nukuttua kuusi tuntia mikä riittää tähän kroppaan vallan mainiosti. Normi aamutoimet, koiran kanssa heitettiin kävelylenkki ja istahdin tapani mukaan läppärin ääreen lukemaan päivän uutisantia. Ehdin selata Hesarin otsikot läpi kun kone alkoi itsekseen sammutella itseään. Iloinen syaanin värinen rinkula pyöri näytöllä ja pian tuli ilmoitus Windowsin päivityksistä jotka kone päätti nyt asentaa. Huokasin, nousin ylös ja painun rappusille tupakille. Mietin siinä rahahuoliani koko kessun verran saamatta niihin kuitenkaan mitään tolkkua, joten tumppasin tupakin ja palasin koneen ääreen. Rakkine oli saanut päivitykset tehtyä ja odotteli että yhdistäisin sen taas nettiin. Koneeseen kun olen laittanut sellaiset asetukset ettei se omin päin ota yhteyttä, tai hienosti sanottuna käynnistyksen yhteydessä. Siispä muutamat klikkaukset ja taas alkoi kotisivu latautumaan. Paria sekuntia myöhemmin olinkin jo upputunut lukemaan ulkomaan elävien toilailuja kun taas kone alkoi sammutella itseään. Ajattelin että jo nyt on perkele ettei lehteä saa lukea rauhassa kun jälleen pimenee näyttö. Orastava päänsärky tuntui ohimolla mutta pistin sen liiallisen tupakoinnin syyksi. Tällä kertaa olikin vuorossa Adobe readerin päivitykset jotka muuten ovat menneet tähän päivään asti taustalla mutta ei näköjään tänään. Vajaan kymmenen minuutin kuluttua taas sama rituaali ja olin Hesarin sivuilla. Kreikan tilanteeseen ehdin tutustumaan noin puolen palstan verran kun taas pimeni. Tällä kertaa koko huusholli radiota ja kahvinkeitintä myöten. Kirosin ääneen. Talvella täällä korvessa sähkökatkot ovat sangen yleisiä kun lumet painavat linjoja ja puita kaatuilee mutta ei näin kesällä. No, ukonilmalla mutta se on luku sinänsä. Päätä särki jumalattomasti joten buranaa naamaan. Sähkökatkos kesti noin vartin jonka jälkeen taloutemme joka saatanan sähköä käyttävä himmeli ilmoitti olemassaolostaan pikku piippauksin ja valonvälähdyksin. Sekin kävi hermoon. Sain kuin sainkin lehdet luettua ja kävin sosiaalisessa mediassa heittämässä hyvät huomenet, tullut tapa muutaman hyvän kaverin kans tehdä niin. Samalla tsekkasin uusimmat juorut ja suljin koneen.
Koska ylösnousustani oli kulunut jo pari tuntia, vatsa ilmoitti itsestään. Siispä jääkaappi auki ja leivänpäällisaineita esiin. Tietysti kinkkupaketti livahti käsistäni ja meidän rakas koiruutemme joka vahtii kaikkea keittiötoimintaa, syöksyi paikalle tuulispään tavoin. Matkaa oli kuitenkin sen verran että ehdin napata läskit käteeni ennen rakasta jätemyllyämme. Tokaisin koirallemme jotain älyttömästä nopeudestani, ikäänkuin se olisi jotain ymmärtänyt rehentelystäni. Vaan niin se on että korkeammat voimat rankaisevat niitä jotka ylpeyden tielle lähtevät. Suoristaessani selkääni en enää huomioinut että jääkaapin ovi oli auki ja kalautin takaraivoni voimalla oven kulmaan. Laaki oli sen verran luja että se pudotti minut takaisin polvilleen ja kirvoitti läskipaketin käsistäni jonka koiramme otti kiitollisuudella vastaan. Sattui niin saatanasti etten kyennyt torumaan koiraa vaan pitelin kontillani pääparkaani. Koira perkele teki hetkessä selvää kolmestasadasta grammasta kinkkua, nuoli vielä paperit ja tuli kiitokseksi nuolemaan takaraivoani. Tovin nuoltuaan se röyhtäisi ja tallusteli sohvalle jatkamaan uniaan. Ehkäpä se röyhtäys oli koiramme arvio nopeudestani, siis selkeää vittuilua beaglen kielellä. Päästyäni vihdoin ylös, söin aamupalan ja ajattelin suunnistaa viereiseen kylään tekemään vakuutusta omaisuudelleni. Kyseessä oli omaisuuden se osa -  vähäinen mutta arvokas - jota en voi säilyttää kotonani vaan muualle varastoituna.
Saavuin vakuutustoimiston konttoriin ja hetken eli noin tunnin jonotettuani pääsin viimein virkailijan pakeille. Kohteliaasti hän pyysi minut istumaan ja saatuani perseeni penkkiin hän pahoitteli ruokatuntinsa juuri alkavan. Törötin jakkaralla tyynesti odottaen jonkun tulevan hänen tilalleen enkä tehnyt elettäkään noustakseni. Virkailija, lipevän olinen nuori mies huomasi tämän pyytäen kohteliaasti poistumaan, hän palaisi tunnin kuluttua. Kysyin että yksinkö sinä vakuutuksia teet johon epatto vastasi että tällä hetkellä tässä konttorissa kyllä. Voin lyödä vetoa pääni sisältä kuuluvien verisuonien katkeilun kantautuneen aulan toiseen päähän noustessani ja suunnistaessani ulko - ovea kohti. Teki mieli tappaa ensimmäinen vastaantulija. Palloilin eri liikkeissä reilun tunnin ja palasin pelipaikalle. No niinpä tietysti, joku äveriäs eläkeläismuorihan se siinä suunnitteli ja kyseli siuntion mökkinsä vakuuttamista. Pakostakin tuli mieleeni että jos ei se mökin vakuuttaminen ole kohta selvä, puristan muorista mökin osoitteen selville ja käyn polttamassa sen. Eipähän tarvi vakuutella enää. Jälleen reilu tunti ja pääsin livekalan jutulle. Esitin asiani kaikilta kanteilta ja hän nyökkäili samaan tapaan kuin sammumispisteessä oleva baaritiskillä. Niinpä minulle tarjottiin arvotavara - vakuutusta, korvaisi kälysen omaisuuteni 5000,- euroon asti eikä maksaisi kuin 140,- euroa per vuosi. Totesin sen kuulostavan kohtuulliselta ja ottaisin sen. Hetki vielä, sanoin vakuutushemmo räpläten tietokoneensa näppäimistöä. Teillähän oli autovakuutus meiltä? Juu, kyllä oli, pelkkä liikennevakuutus koska siihen vanhaan rotteloon ei muuta myönnetä. Päänsärky palasi aivan jumalattomana, samoin elimistön toinen pää ilmoitti että nyt ei ole kaikki hyvin. Hien valuessa odotin pään tai perseen räjähtämistä hetkellä minä hyvänsä. Tuo perkeleen merkonomin retku jatkoi tietokoneensa hyväilyä välittämättä tuskaisasta olotilastani. Viimein hän retorisesti kysyi oliko minulla merkintää luottotiedoissa? No voi vittu, oli! Olin sen jo palopuheeni alussa maininnut ja ko. tieto näkyi varmastikin suurilla kissankokoisilla kirjaimilla hänen näytöllään. Nenänpäässäni killuva hikitippa sai hänet vetäytymään kauemmaksi, kaiketi luuli minun seonneen. Maireasti hymyillen hän ilmoitti ettei minulle voida myöntää minkään valtakunnan vakuutusta koska olin epäkelpo ihminen, noin vakuutusyhtiön silmin katsottuna. Sydämen lyöntejä en tuntenut enää enkä paljon välittänytkään. Noustessani hän kohteliaasti kysyi kauanko minulla mahtaa olla merkintä tiedoissani? Vastasin että lokakuuhun 2014 jolloin hän kehotti minua palaamaan sitten asiaan. Selitin hänelle asian olevan niin, että mainittuna vuotena rakas autoni varmasti matkaa kohti kolmansia maita kattilan muodossa, niinhän sille uusiometallille käy. Ei mennyt merkonomin plantulle jakeluun. Se, mitä sitten tapahtui, oli tahdosta riippumatonten lihasten herpaantumista eikä ilkeämielisyyttäni. Kahta metriä ennen ulko - ovea perävaltimostani pääsi about kuusi litraa suolistokaasua sangen merkittävällä paineella. Välittömäksi uhriksi joutui oven vieressä kököttänyt saniainen joka kaasuvirrassa kahisi kuin myrkytuulen riepomana. Konttoriin kyllä laskeutui hiljaisuus, ehkäpä tapaus muistetaan pennittömän pojan pieruna. Juoksujalkaa kiirehdin autolle ja suuntasin nokan kohti kotia. Kotiin päästyäni en ole pahemmin muuta kuin kyennyt makaamaan masentuneena, odottaen ihmettä tapahtuvaksi. Ehkäpä jonain päivänä. Heti kun päänsärky helpottaa eikä paska lennä.

 

Ostoshelvettien arkea
Tou 8. 2012

Poikettiin taas eräässä ison kauppaketjun myymälässä ja aiempien kokemuksien perusteella, tai niistä johtuen, otin rauhallisesti ja tyydyin lähinnä tarkkailemaan ihmisiä ja heidän käyttäytymistään. Mikä on muuten aivan verratonta ajankulua, ainakin näin sairaalloisen uteliaalle yksilölle kuin minä. Suoraan ei saa tietenkään tuijottaa vaan vaivihkaa. Siihenkin - siis tuohon kyyläyshommaan - oppii melko nopeasti. Oikea - aikaiset lähestymiset, muka tuotteiden tutkimiset ja sun muut alkavat sujua luonnostaan ja siinä hurahtaa tunti koko äkkiä. Välillä on otettava etäisyyttä ettei räjähdä nauruun näennäisesti ilman syytä. Siitä kun kiikutetaan äkkiä hoitoon. Noissa rahanimurointilaitoksissahan pääsääntöisesti kierretään myötäpäivään, poislukien pikku pyrähdykset poikkikäytäville jonkun tarjouksen perässä jossa säästää euron, kun ensin on polttanut naftaa kolmenkympin edestä päästäkseen tuonne turmion pesäkkeeseen.
Kuljeskelin siinä erään vanhan pariskunnan perässä leipähyllyllä ja heillä oli helvetinmoinen kiista siitä mitä leipää kotiin vietäisiin. Muori oli vaalean kannalla ja patu taas tumman. Kiistelyn ollessa kiivaimmillaan hinauduin heidän viereensä muina miehinä puristelemaan sämpyläpussia. Kälätys oli kova, olimmehan melkein kosketusetäisyydellä. Taistelusta ei näkynyt tulevan loppua joten muori heitti viimeisenä vetonaan “otetaan spelttiä” - lauseen ja patu vaikeni. Ajattelin että tähänkö tämä hupi loppui joten valehtelin silmät kirkkaina:”minullakin on ollut seltti, ne on mukavia” Tarkoitin tietysti shetlanninpaimenkoiraa ja sana oli niin lähellä spelttiä että oli kertakaikkiaan pakko sekoittaa pakkaa tällä tavoin. Nyt hiljeni myös muori. Miten niin sinulla on ollut speltti , söitkö sinä sen? Ei, en toki voisi syödä rakasta koiraani vaikka kiinalaiset kuulemma tekevät niin. Speltti on leipä eikä koira, enkö sitä tiennyt? Tottakai tiesin, seltti on mukava hauva joka odottaa joka ilta minua töistä kotiin. Tässä vaiheessa vanha veteraani sanoi muorilleen että mennään pois, toi on niitä huumeenkäyttäjiä kun se kerran pitää leipää eteisessä.
Tyytyväisenä jatkoin matkaani vanhan parin vilkuilessa vielä olkansa yli. Löysin itseni hyllyväliköstä jossa oli kahvia, teetä ja muuta veteen sekoitettavaa. Toki muutakin mutta edellä mainitut vallitsevina artikkeleina. Käytävän tukki kaksi keski -ikäistä, lihavaa, …STOP. Ei saa sanoa lihava, pitää sanoa helposti nähtävä. Eli käytävän tukki kaksi helposti nähtävää naisihmistä, kärrytkin poikittain koko käytävän mitalta, ikäänkuin varmistukseksi ettei kukaan kulje ohi. Minua henkilökohtaisesti vituttaa moinen käytös joten menin aivan rouvien viereen, he seisoivat kyljittäin minuun nähden mutta varmasti noteerasivat silmänurkastaan meikäläisen läsnäolon. Ei elettäkään väistömielessä. Jäin seisomaan paikalleni, tuijottelin kohteliaasti kumpaistakin vuoron perään sanomatta kuitenkaan mitään. Keskustelun pääaihe oli toisen muijan tyttärenpojan (sanottakoon häntä tässä Valtteriksi) kova kohtalo. Kuinka muut ihmiset, nuo typerykset eivät tajunneet sitä kuinka viisas heidän valtterinsa oli (en viitti kirjoittaa isolla valtteria). Poika oli ensimmäisellä luokalla koulussa ja opettajat sanoivat hänen olevan vähän hidas, ennenkuulumatonta! valtteri - parka oli hitaudestaan joutunut kärsimään kovin, ei muiden oppilaiden taholta vaan kamalampaa, hän oli joutunut tukiopetukseen. Tässä vaiheessa otin osaa keskusteluun sanoen etteikö se ole hyvä asia tuo tukiopetus, jos ei mene jakeluun niin saa vähän back up:pia. Suureksi ilokseni rouvat eivät alkaneetkaan sättiä meikäläistä vaan ottivat minut keskusteluun niinkuin olisin tullut heidän seuruessaan kauppaan. Uskokaa tai älkää, sain kuulla aika mehukkaita ja varsin henkilökohtaisia asioita tyttären perhe-elämästä, varsinkin siitä munattomasta miehestä joka ei edennyt urallaan. Jonoa oli kertynyt tukoksen molemmille puolille ja minua suoraan sanottuna vitutti näiden “täydellisten ihmisten” piittaamattomuus muita kanssaeläjiä kohtaa. Neljänkymmenen minuutin kohdalla valtteri oli taas aiheena ja päätin lopettaa keskustelun en niinkään loukatakseni vaan opettaakseni arvon leidejä siihen ettei käytäviä tukita joten sanoin: “Mielestäni valtteri kannattaisi viedä viipalekuvaan, päästään”.  Kysymysten ryöppy syöksähti vasten kasvojani mammojen vaatiessa selitystä väitteelleni. Totesin että jos valtteri oikeasti on kestänyt tuollaisten kusipäisten korppikotkien läheisyydessä seitsemänteen ikävuoteensa asti, hänen täytyi olla pahasti vammautunut. Ei koulussa ilmenevien ongelmien takia vaan siksi ettei hän nuoresta iästään huolimatta ole tajunnut häipyä hevon vittuun. Täydellisessä paskan varjossa kun ei pääse kasvamaan eikä kehittymään mikään. Piste. Minuutin hiljaisuus, myös ympärillä olevissa ihmisissä. Mamma nro 1, joka oli läs…siis helpommin havaittavissa, huitais minua olkalaukulla joka painosta päätellen oli täynnä toyotan varaosia. Mamma nro 2 sai jonkin asteisen hyperventilaatiokohtauksen ja lähti vaappumaan kassoja kohti. Pääasia oli kuitenkin se että käytävä oli taas liikennöitavässä kunnossa.
Mitään mielenkiintoista ei sitten oikeastaan tapahtunutkaan, jotenkin meni vire koko touhuun sillä olin aika vittuuntuneessa mielentilassa niiden muijien takia. Ajauduin sähkö - ja elektroniikka osastolle jossa tutkin kaihoisasti kaikkia uutuksia digitaalitekniikan saralta. Vaan ei sillä hetkellä ollut ylimääräisiä pelimerkkejä moisiin vekottimiin. Lamppurivistöä katsellessani äkkäsin tarjouksen jossa hehkulampun ostaja sai led - valon kaupan päälle uskomattomaan 1,5 euron hintaan. Ledillä en tehnyt mitään joten kaihasin kouraani pelkän hehkulampun tuulikaappiin asennettavaksi. Koska vaimoni hortoili jossain kaupan uumenissa, astelin kassoille odottaakseni häntä eteisaulassa (jos tätä termiä voi nyt käyttää). Mutta mutta, ei kaikki käy niinkuin elokuvissa. Kassaneiti ilmoitti lamppuni maksavan tasan kolme euroa. Selitin että tää on se tarjouslamppu, se puolentoista euron. Ei ole. No onhan. No kun vaan se ei nyt täytä tarjouslampun kriteereitä. Tä? Niin, siinä ei ole mukana sitä lediä. No ei ole ei, kun en tee sillä ledillä mitään. Kolme euroa kiitos. Onko niin että jos kahta tuotetta myydään yhteishintaan 1,5 euroa ja otan vaan toisen niin maksan kolme euroa? Kaupallehan jää silloin vielä se ledi myytäväksi eli voittoa tulee kaksin verroin? Kuulkaapas nyt, jos ette aio maksaa ostostanne, olkaa hyvä ja siirtykää syrjään. Kaivoin lompakostani kympin ja annoin sen kiltisti kassaneidille. Hänen antaessaan vaihtorahoja ilmoitin etten voi ottaa vastaan niitä. Suu auki neiti tuijotti siinä tovin aikaa ja oli hänen vuoronsa kysyä TÄ? Sanoin että koska maksoin kahden tarjouslampun verran eli kolme euroa, minulla on nyt säästössä hänen kassassaan 1,5 euroa toista tarjouslamppua varten jonka tulen noutamaan myöhemmin. Tiedän itsekin ettei vastauksessani ollut päätä eikä häntää joten tarkensin asiaa - siis sekoitin. Sanoin että haen tähän ensimmäiseen hehkulamppuun kuuluvan ledin + uuden hehkulampun ja ledin sitten myöhemmin kun ehdin, ts. en siis ostanut tätä kallista yksittäistä hehkulamppua vaan kaksi tarjouslamppua ledeineen. Koska puheessani ei ollut mitään mieltä, lopulta myymäläpäällikön ystävällisellä avustuksella sain hehkulampun ja yllätys - yllätys, koko kymppini takaisin! Lupasin tulla toistekin ostoksille koska liikkeessä oli niin ystävällinen palvelu. Myymäläpäällikkö nyökkäili ja hymyili mutta hänen silmänsä sanoivat; “Jos olisimme kahden kesken, pyyhkisin sinulla kaupan lattiaa juuri nyt”. Iloisena hyppelehdin (niin kuin aidon hullun kuuluukin) pelaamaan RAY:n kiiltäviä peliautomaatteja. Kyllä kaupassa on mukavaa, täytyy vaan asennoitua oikein.

 

Kohti kevättä
Tou 7. 2012

Oli koko viikonlopun toi pää niin kipee ettei tullut kirjoittelusta mitään joten tyydyin lähinnä roikkumaan netissä. Toki tuli myös koiraa koulutettua, ihan vaan arkitottelevaisuus juttuja. Huomasin siinä että koirat ovat sangen viisaita otuksia kun niitä “kuuntelee” ja niille osaa esittää asiansa oikein. Siis porkkanaa, ei keppiä - periaatteella mennään. Voi kunpa sama pätisi ihmisiinkin. Viisauspuolta tarkoitan, keppiä ja porkkanaahan saa aina silloin tällöin.
Nimittäin, jokavuotisista kevään merkeistä yksi on meidän taloudessa verhojen vaihto. Tummemmat ja raskaammat verhot vaihtuvat ilmavampiin ja keveämpiin “kesäverhoihin”. No, onhan se ihan ok juttu mutta miksi siitä tehdään niin jumalattoman vaikeaa? Lupasin auttaa verhojen vaihdossa, se on parempi että minä kiipeilen jakkaralla koska vaimoni jalat ovat mitä ovat. No, eilen hän viritteli silityslaudan todeten siinä samalla että nyt alkaa verhojen vaihto. Hain jakkaran, vedin vanhat verhot sivuun ja päästelin ne nipsuistaan alas. Jäin kököttämään korkeuksiin jakkaralle koska alempaa silityslaudan äärestä oli tiedotettu ensimmäisen kauhtanan olevan tuota hätää valmis. Katselin sieltä korkeuksista samalla TV:tä aikani kuluksi. Tuli ensimmäinen mainostauko, tuli toinen. Erehdyin kysäisemään että mikä maksaa, senhän piti olla valmis hät’hätää. Vihainen mulkaisu meikäläistä kohtaan ja jotain mystistä jupinaa kostuttamisesta. Könysin alas jolloin minulle välittömästi törkättiin verho saatesanoilla:”Mitä sää pompit, tässä tää verho nyt on.” Tunsin kuinka ensimmäinen verisuoni katkesi päästäni sillä hetkellä. Ei muuta kuin takas ylös ja ripustamaan. Itse toimenpidehän on helppo, sen kun napsauttelee nipsut kiinni riepuun. Vaan ei meidän taloudessa. Nipsujen välien on oltava täsmälleen yhtäsuuret, muuten homma menee uusiksi. Se siis ottaa aikaa ja lukuisia korjaussiirtoja mikä taas aiheuttaa sen ettei hetken kuluttua käsissä kierrä veri. Uskaltaisin jopa lyödä vetoa ettei USA:n avaruusprojekteissa olla näin tarkkoja. Varmasti sukkulan niittien välillä saa olla miljoonasosamillin heittoja mutta ei meidän nipsuissa. Sinänsä raskasta, sillä ennen uusien verhojen laittoa osalleni luonnollisesti lankeaa koko verhokotelon pyyhkiminen rätillä pölystä, mukaanlukien kiskot. Yleensä jo tässä vaiheessa käsivarteni ovat täysin valkoiset eikä niissä ole tuntoa. Hermotus pelaa sen verran että saan ne liikkumaan.
Sain ensimmäisen verhon nipsut paikoilleen ja aloin vetämään sitä ikkunan toiselle puolelle minne se kuului. Tai niin kuvittelin. Nipsujen iloisen rallatuksen kiskolla keskeytti takaani tuleva komento “Seis” jolloin liike luonnollisesti pysähtyi. Katsoessani epäuskoisesti vaimon suuntaan hän totesi kyseisen verhon kuuluvan ikkunan tämänpuoleiseen reunaan. Erehtyessäni sanomaan että mitä vitun väliä sillä on kummalla puolella se on, jouduin kaksin käsin pitelemään kiinni ankarasti lepattavasta verhosta. Sen verran reippaasti meidän mamma käytti keuhkojaan anataessaan tyhjentävän selostuksen verhon reunojen erilaisuudesta????? ja niiden sijainnista ikkunaseinällä. Hullu kun olen, härnäsin kohtaloa ja tyhmänä esitin kysymyksen etteikö näistä kannattaisi tehdä samanlaisia niin ei olis väliksi kumpi tulee kumpaankin reunaan? Jumalauta mikä virhe. Ensin lensi se sumutepullo mitä hän käytti silitettävien kostuttamiseen ja uhkasipa vielä lentää rautakin perään mutta sai sentään hillityä itsensä. Laaja selostus verhojen keskeneräisyydestä ja siitä että hän ensin kokeilee sopiiko ne olohuoneeseen. Voi ristus… No eipä mitään, jakkaralle - verho pois ja uutta tilalle. Tässä vaiheessa myös pääni alkoi puutua lukuisten verisuonien katkeiltua asennustyön edetessä. Viimein oli molemmat verhot paikoillaan ja täytyy sanoa että kummasti piristivät ilmettä. Vaimoni otti taka - askelia tähtäillen aikaansaannosta. Hiljaisena ja mietteliäänä hän katseli kokonaisuutta kunnes ilmoitti;”Joo, noi menee vaihtoon koska se kappa ei käy noiden kans ja valoverho on liian vaalea. Turhaa kai sanoa että tässä vaiheessa lyyhistyin lattialle nyyhkyttäväksi rauniokasaksi. Tuntia myöhemmin olohuoneemme muistutti turkkilaista basaaria koska joka puolella oli levitettynä erivärisiä kankaita eli verhoja. Tuijotin vain tyhjä ilme kasvoillani eteenpäin näkemättä muuta kuin vaaleita värejä ja erilaisia, joskin hillittyjä kuvioita. Havahduin todellisuuteen vasta kun kuulin vaimoni sanovan “No nyt näyttää hyvältä” hänen tarkastellessaan ikkunaseinällä killuvia verhoja. Ne oli muuten ne samat joita laitettiin ihan ensimmäiseksi, jostain oli löytynyt oikea kappa ja valoverho. Päässäni ei ollut ainuttakaan ehjää verisuonta, olin siitä lähes varma koska en kyennyt enää tuntemaan mitään.
Kun olohuone oli saatu järjestykseen, sanoin keittäväni kahvit ja istuvani hetken hiljaa. Just joo, kahviin kyllä myöntävä vastaus mutta sitten pitäis takapihan kahteen kukkamaahan saada mullat, kasvuravinnesekoitus ja turpeet. Olin jo aiemmin ostanut ja raahannnut kyseisiä säkkejä kyläkaupasta takapihalle odottamaan (ilmeisesti) tätä päivää. Join nopeasti kahvini tuumaten ettei multien levittelyssä kauaa mene, senkuin säkistä kaataa. Hetkeä myöhemmin seisoimme takapihalla ja minä revin multasäkkiä auki kuin heikkopäinen. Roikotan 40 litran säkkiä kukkapenkin reunalle ja olen jo kaatamassa kun taas kieltolauseet kajahtelee ilmassa. Ei sitä sinne vielä kaadeta, ensin täytyy kaivaa nää ylös ja vaihtaa tonne. Miks vitussa? No kun ne on nyt kasvaneet jo niin isoiksi että ne tarvitsee aurinkoisemman paikan. Jaahas. Älä sitä pelkkää multaa kaada. No miks en? Ne täytyy sekoittaa ensin. Missä? Levitä joku muovi tai jotain minkä päällä sekoitat, eiks sulla ole niitä kaikenmaailman kuraämpäreitä mitä töissäs käytät? No voi ristus. Älä jupise vaan tee jotain. Onneks oli sellainen kaksi kertaa kaksi metrinen suojamuovi jonka taittelin pienemmäksi ja aloin sekoitteleen niitä helvetin aineita keskenään. Hikisen vartin jälkeen ilmoitan multaseoksen olevan valmis. Mihin kaadetaan vai fifty - fifty kun kerran on kaksi kukkapenkkiä? Ei niitä mihinkään kaadeta. No ei jumalauta, miks nää sitten ostettiin ja sekoiteltiin keskenään? Ei vielä, ensin tehdään reunakiveykset. ????? Niin, olen katsellut koiran kans lenkkeillessäni että tuolla rannassa on paljon hyviä kiviä. ??? Niiin, niin, autoon nyt siitä ja rantaan. Puoltatoista tuntia myöhemmin takapihalla on noin seitsemänkymmenen kiukaallisen verran erikokoisia stemuja, siispä niitä asettelemaan. Mielessäni pyörähtää tuntemattoman sotilaan Rokan ja Lammion välinen yhteenotto polun reunan kiveyksistä mutta pidän turpani kiinni. Viimein on reunat tehty ja saan kauan odottamani luvan laittaa mullat penkkiin. Helpottuneena lapioin ihmeseoksen penkkeihin tuskanhien valuessa pitkin selkääni. Vaimoni - joka tässä välissä on käynyt sisällä - tulee ulos ja parahtaa:”Voi sentään, mitä olet tehnyt!” Tällä kohtaa vitutuskäyräni ylitti normi kuolevaisen sietokyvyn enkä enää pystynyt reagoimaan mitenkään. Seisoin vain tyhjien turvepussien päällä kivettyneenä. Nyt ne pitää kaivaa esiin, muuten ne tukehtuu! Mitkä, naapurin marsut?? Älä viitti, siellä oli paljon alkuja ja sää tyhmä menit peittään ne. Mitä alkuja, missä? Tossa toisessa penkissä, voisit sääkin vähän kattella. Ei jumalauta jos mulla olis niin hyvä näkö, olisin alkanut kellosepäksi. Auta nyt.
Iltapäivän ehtiessä jo pitkälle, keräilen viimeiset turvepussit ja kiikutan ne roskiin. Pientä haravointia ja piha on siisti. Istun rappusille tupakille, samalla katsellen multakasoja toisen silmäni omituisesti nykiessä. Varmasti niistä tulee oikein komeat kun kesä ehtii pidemmälle. Tai parempi tulla jos kerran hintana on pari veritulppaa päässä ja nivustyrä, selän välilevyjen sijoiltaan menosta puhumattakaan. Vaimoni huutelee laittavansa saunan lämpiämään. Vetelen viimeiset sauhut, katson taivaan rantaan rauhoittava ajatus mielessäni: Onneksi kevät on vain kerran vuodessa, ehkäpä tässä ehtii vielä kuntoutumaan.

 

Tou 4. 2012

Niin, eilen olin siinä kunnossa ettei kirjoittelusta tullut mitään, ajatus ei kertakaikkiaan kulkenut. Olotilalla ei ollut mitään tekemistä vapun tai sen jälkitilojen kanssa vaan se johtui nimenomaan uudesta lääkityksestäni. Luulin elimistöni jo tottuneeni kyseisiin jyviin mutta ei, eilisaamu alkoi pää pöntössä ja sitä hupia jatkui koko päivän. Pukkaa kylmää hikeä kun ajattelee että olen nyt lääkityksen alkuvaiheessa (siis uuden), annostus on pieni ja oireet ovat tätä luokkaa. Sitä nostetaan kahden viikon välein aina kuudentoista viikon ajan jolloin vasta pitäisi saavuttaa se taso millä se sitten toimii. Ei perkele. Nyt jo muisti pätkii ja tulee tehtyä kaikkea eriskummallista, mitä se sitten onkaan kesällä. Jos meno jatkuu samana niin mun puolesta saa jäädä ryynit syömättä. En jumalauta ymmärrä tota lääkärien touhua nykyään, viimeisimmät kaksi kertaa olen käynyt oikein neurologian poliklinikalla mistä luulin saavani apua mutta sormileikkejähän siellä mentiin. Oikeesti. Seisoin paikallani ja sitten sormet yhteen edessä. Penkkiin istumaan ja kysyttiin kauanko päänsäryt ovat riivanneet? Vastasin että siellähän ne epikriisit ovat koneella eli 2000 - luvun alusta asti sitä on kaiken maailman lääkkeillä kokeiltu hoitaa, josko nyt jotain muuta? Johon lääkäri että sulla ei ole migreeniä ja kun ei 2007 viipalekuva näyttänyt uutta hälyttävää niin laitetaan sulle migreenilääkkeet ja kokeillaan. Nimenomaan kokeillaan. Kokeiltiin, ei toiminut ja nyt kokeillaan epilepsialääkkeillä. Vaihtuukohan nää kesällä reuma- tai johonkin syöpälääkkeisiin koska ei nää ainakaan vielä ole vienyt pääkipuja pois, tosin nyt on joutuisa oksentaa. Mulla on oikeesti kertynyt noita päälääkkeitä (eikä niin kauhean pitkältä aikaväliltä) kolme jäätelöastiallista eli kolme litraa. Voisin siis pitää sekakäyttäjille tai pilleristeille bingon, toimisin itse keittiön puolella bingoemäntä ja huutelisin; “Keltainen - 25 milligrammaa. keltainen - 25, Punainen 30 milligrammaa - punainen 30? ja niin edespäin. Olishan siinäkin tekemistä edes muutamaksi tunniksi. Lisäksi työllistäisin poliisia ja pelastuslaitosta pistäessäninehoippuun kotia kohti. Etenisivät kuin zombie - lauma pitkin kylän raittia.
Hieman arvauskeskuksista. Täysin turhia laitoksia sanon minä. Menet sinne jonottamaan kuudeksi tunniksi ja saat lähetteen sairaalaan (koska me täällä ei oikein osata tehdä sun kanssa mitään?.Mitä helvettiä? Eikös lääkäreiltä vaadita pitkä koulutus ennenkuin pääsee kyseiseen ammattiin? Taitaa olla niin että bingohallista on nekin lisesnssit voitettu. Vuosi oli 2002 kun kaveri soitti ja kertoi että hänen mutsin on huonossa hapessa ja tarvitsee apua. Kyseinen kaveri on ihan mukava tyyppi mutta ihmettelen millä hän on pysynyt hengissä tähän asti, perseen pyyhkiminen onnistuu kaiketi omatoimisesti mutta siihen se sitten jääkin. No, karautin paikalle ja näin että äiskä oli melko kalpea ja iho oli hikinen, valitteli huimausta. Sen emepää sanomatta talutin muijan  autoon ja ajoin naapurikylän terveyskeskukseen (oman kylän oli lyönyt ovaet kiinni tunti sitten). Painelin sisään välittämättä paikalla olevasta jonosta kertoen asiani, samalla vaatien kiireellisiä hoitotoimenpiteitä. Tyrmistykseni oli suuri kun kolmen hengen naislauma ilmoitti minulle että minun on suunnattava eteenpäin koska he eivät osaa tehdä mitään! Kysyin että olinko tullut terveyskeskukseen vai olinko ajanut kiireessä ohi? Myöntävän vastauksen kuultuani sanoin että johan on perkele ettei täältä sitten apua saa. Tässä vaiheessa takahuoneesta oli kömpinyt  mieslääkäri. Kasvot punoittaen hän selitti minulle -  keskellä ihmisiä täynnä olevaa aulaa - että nyt on parempi lähteä. Katsoin kansanpaljoutta ja valistin heitä että jos joku oli oikeasti sairas, teki kuolemaa tahi synnytti niin nyt pääsisi kyydillä sillä he olivat tulleet laillani väärään osoitteeseen. Väkijoukossa alkoi hyväksyvä mumina ja lääkäri lähetti yhden hoitsuista kohti puhelinta joten katsoin parhaaksi poistua paikalta. Kohti seuraavaa ja isompaa arvauskeskusta kyydittävältäni lähti taju joten ei jäänyt vaihtoehtoa vaan ajoin nilkka suorana läheiseen kaupunginsairaalan ensiapuun ajokorttini menettämisen uhalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kaverin mutsin oli kaksi vuorokautta sairaalassa jossa todettiin hänen hartioidensa olevan niin jumissa ettei veri enää kiertänyt. Jokusia kertoja hierojalla ja pari viimeistä naprapaatilla ja muori pelittää vielä tänäkin päivänä.
Eli kysymys kuuluu miksi jumalauta pidetään kalliita terveyskeskuksiä yllä? Muorien ja vaarien verikokeet voisi yhdistää kinkereihin, jolloin niistä ilmoitettaisiin seuraavasti; “Lukukinkerit ja lääkkeenseuranta Laurinmäen pirtillä. Tilaisuudessa puhuu pastori ja Orionin edustaja. Ilmaisia nappeja. Verta otetaan ja virsiä lauletaan. Lopuksi kakkukahveet ja kusinäytteet. Kaikki mukaan”. Neuvolatoiminta on okei, sen ymmärrän mutta senkin voisi hoitaa yksi henkilö päikyn / eskarin yhteydessä. Muuten koko saatanan laitos on aivan turha. Isoilla firmoilla on omalääkärit, jengi voi hakee saikkunsa sieltä ja jos oikeen pitkää haluaa niin menköön yksityiselle. Niin aion minäkin tehdä. Kesäkuun loppupuolella. Tosin en tarvitse saikkua koska ei ole töitäkään, menen koska haluan apua. Ainoa paska juttuhan tässä on se että useimmat lääkärit jotka pitävät yksityispraktiikkaa ovat läheisen sairaalan lääkäreitä. Kirjoittavat siis itselleen töitä. Vaan jospa se toimisi sitä kautta, mene ja tiedä. Muussa tapauksessa on odotettava sitä hetkeä kun lopputekstit alkavat pyöriä, sen jälkeen ei ole enää pää kipeä. Silti ei pidä surkutella ja vajota synkkyyteen sillä kesä on vasta alussa! Nauttikaamme siis siitä, otankin aamulääkkeet ja painun takapihalle kahvia juomaan.

 

Ohjeen tärkeys
Tou 2. 2012

Aikaisemmat tekstini ovat sisältäneet enemmän tai vähemmän väkivaltaa, lähinnä minuun kohdistuvaa ja omasta typeryydestäni ja yltiöpäisyydestäni johtuvaa. Onhan elämässäni tapahtunut muutakin ja tulevaisuudessa pyrinkin kertomaan niistä asioista. Tosin jatkossakin saattaa tulla tilanteita joissa pienimuotoiselta yhteenotolta ei ole kerta kaikkiaan voinut välttyä. Tämänkertainen aiheeni kertoo ohjeen tai reseptin tärkeydestä ja siitä, että raaka - aineet tulisi säilyttää niiden alkuperäispakkauksissaan. Tietenkin jos ihminen tietää mitä missäkin purkissa on niin sitten hommassahan ei ole epäselvää. Vaan kun kaksi ihmistä asuu samaa taloutta ja toinen astuu toisen “maailmaan” niin silloin olisi hyvä olla systeemit selvillä. Varsinkin meidän taloudessa jossa tuotetuki tuuttaa varattua eli muija ei neuvo pätkääkään keittiöjutuissa sillä hän ei pidä siitä että menen sinne sotkemaan (vaikkakin siivoan jälkeni). Vastavuoroisesti hyllyjen ja kaiken maailman koukkujen kiinnittämiseen tarvittavat ruuvit ja työkalut ja nippelit ovat mystisessä paikassa vaikeakulkuisen maaston takana jonne vain minä tunnen tien ja salasanan. Hemmetin typerää, eikö totta? Toisaalta, suutari pysyköön lestissään niin homma hoituu vaan entäs sitten kun suutaria ei huvita? Näin kävi eilen ja nyt vituttaa etten kirjoittanut a) omaa reseptiäni ylös b) ottanut näytteitä joka ainesosasta ja c) punninnut niitä. Jos olisin näin tehnyt, olisin todennäköisesti nyt matkalla kohti Patentti - ja Rekisterihallitusta liput ja laput käsissäni menossa patentoimaan keksintöni.
Eli; Vapunpäivä niinkuin kaikki pyhäpäivät ovat sangen tylsiä, kaikki möllöttävät kotona tekemättä mitään ja kaikki on niin kuollutta. Varsinkin eilen kun suurin osa porukasta kirjaimellisesti makasi punkan pohjalla kuolemaa tehden. Kulutin aikaani netissä ja siellä sosiaalisen median parissa jossa sain lukea useita päivityksiä munkkien teosta. Näitä päivityksiä julkaisivat kunnon äiskät jotka eivät ryypänneet itseään tärviölle vaan olivat elossa vappunakin. Silti, he olisivat voineet ajatella meitä kädettömien suurta joukkoa jotka olisimme myös halunneet syödä vappuna munkkeja. Minua läheltä tuntevat tietävät että olen paitsi kaikkiruokainen, myös ahne eli jos on jotain hyvää tarjolla sitä on syötävä vaikka ei olisi enää niin nälkäkään. Iltapäivään ehtiessä totesin kuolan valuvan jo tietokoneen näppäimistölle ja ajattelin että nyt tälle munkkijutulle on tehtävä jotain. Ohimennen kysäisin vaimoltani olisiko mitenkään mahdollista josko hän valmistaisi näitä herkullisia mötiköitä ja vastauksen ollessa kylmän arotuulen luokkaa päätin ryhtyä toimeen itse. Ryhtyessäni koluamaan sitä keittiönkaappia missä vaimolla on nippu reseptejä, kuulin olohuoneesta lausahduksen: “Jaahas, taas sitä mennään” ja näin hänen siirtyvän makuuhuoneeseen katselemaan TV:tä. En antanut tämän lannistaa itseäni vaan jatkoin kollaamista niin kauan kunnes löysin etsimäni.
Luettuani ohjeen ja arvioituani kykyni päätin jättää munkit sikseen. Päättelin että koska on vappu, on pelastuslaitoksella varmasti niin kiirettä etteivät kerkiä sammuttamaan meidän keittiöpahasta mikä olisi huono homma. Selasin siis nivaskaa lisää ja löysin tavan pullataikinan ohjeen ja ajattelin että eiköhän tuollainen synny näilläkin käsillä. No, kolistelin tarvittavat kipot ja kapot esiin ja avasin kuiva - ainekaapin. Voi saatana sentään, enpäs muistanut että vaimo oli viikonloppuna siivonnut kaikki keittiön kaapit ja uudistanut jauho - osaston siten, että nyt kaapissa oli komea rivistö isoja, läpinäkyviä purkkeja ilmatiiviine kansineen. Luonnollisesti ilman etikettejä. Vitullako noista nyt otti selvää mitä niissä oli? Varmasti eukko tiesi mutten minä. No, sen verran olen häntä jeesannut leipomuksissa etten uskonut aivan metsään meneväni jauhovalinnassani joten nappasin eniten vehnäjauhoilta näyttävän purkin käteeni. Siitä se alkoi. En tarinoi itse valmistusprosessista sen enempää koska se meni mielestäni kivuttomasti. Lopputulos sen sijaan ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Voin vannoa että tein kaiken ohjeen mukaan, joskin muutama ainesosa meni joukkoon ihan lotolla johtuen siitä ettei niissä vitun pöntöissä ollut mitään mainintaa mitä ne pitää sisällään. Siitä huolimatta taikinaa tuli sangen reilusti, se oli jostain syystä hyvin punertavaa (mutta ei pahaa tai kitkerää) ja ennenkaikkea se venyi. Jumalauta se venyi! Tehdessäni siitä sitä pötköä mistä sitten leikataan ne kököt joista pyöritellään ne pallot, huomasin ettei tätä saatanaa saa katkeamaan millään. Siis ilman teräasetta. Koitin ensin levittää käteni niin leveäksi kuin pystyin mutta taikina ei ollut moksiskaan. Sitten toinen pää hellan luukun väliin ja lähdin kävelemään keittiön oviaukosta suoraan olohuoneen vastapäistä seinään kohden. Neljä metriä kahdeksankymmentä senttiä eikä vieläkään poikki! Ei saatana, olin keksinyt leivottavan benji - köyden! Pakko testata lisää. Otin taikinaa aika vyyhden ja painelin ulos parkkipaikalle. Toinen pää lämmitystolppaan ja toinen puskuriin. Parkkikselta lähtee suora tieosuus kylän keskustaan (n. 400 metriä) joten lähdin hiljokseen menemään kylää kohti. Vain kahdeksan metriä mutta Transitin renkaat lyövät tyhjää ja taikina ei katkea. Jessus sentään. Äkkiä auto parkkiin ja taikinan kanssa sisälle. Mietin hetken aikaa mitä tehdä. No, ihmiset ovat ennenkin uhrautuneet tieteen nimissä joten veitsellä saan leikattua palasia taikinasta ja pyörittelen pikku pallukat uuniin. Jännittyneenä laitan kahvit tippumaan ja sytytän tupakin.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen rakkaat pullani, nuo punaisina hohkaavat mysteeriset mötikät ovat valmiit. Ne ovat kohonneet tasaisesti, niissä on kaunis sileä pinta ja ne maistuvat - hyviltä! Voi tätä onnenpäivää! Vaikka taikina muistuttaa kautsua niin pullat ovat oikeesti hyviä, ne ovat jopa syötävissä sillä paistoprosessi vei niistä kumimaiset ominaisuudet tykkänään pois. Tyytyväisenä tulokseen syön heti seitsemän pullaa putkeen ja paistan loputkin. Paistamisen lomassa mietin että mitä tapahtui taikinalle? En tiedä mutta markkina - arvoa sillä olisi ollut, harmi ettei tullut tehtyä niitä juttuja mistä tekstin alussa mainitsin. Nyt voisin vääntää taikinaa isossa mittakaavassa ja valmistaa siitä pysäytysvaijereita lentotukialuksille, keinuja päiväkoteihin ja kouluihin, talutushihnoja koiranomistajille (flexit romukoppaan), hinausköysiä, turvavaljaita ja niin edespäin. Voi perkele, sitä vois olla miljonääri jos muistais laittaa kaikki ylös. Unelmoituani hyvän aikaa havahdun kahvinkeittimen napsahdukseen ja kaadan itselleni vielä kupin kahvia ja otan yhden pullan. Hermojen päät hampaissani huutavat hoosiannaa puraisun topatessa pullan pintaan. Mitä?! Pulla on kivikova, siis todella kova - siihen ei jäänyt edes hampaan jälkiä! Lisäksi se tuntuu omituisen kevyeltä. Vilkaisen kelloa ja todeten että pullat ovat olleet pois uunista noin puolisen tuntia. Puristan pullaa nyrkissäni kaikin voimin ilman tulosta. Kopautan voimallisesti pöydän kulmaan saamatta aikaan edes lommoa pullan pintaan. Johan on, kyllähän nyt yksi pulla pitää hajalle saada. Asetun baseball - syöttäjän tavoin keittiön oviaukkoon ja linkoan sirvakan kohti olohuoneen seinää niin lujaa kuin ikinä jaksan. Suhaus ja kops. Pulla putoaa jalkalistan juureen ja totean tapetissa olevan puolipyöreän painauman. Makuuhuoneesta ohjeistetaan painumaan pihalle jatkamaan riehumista ja painelenkin varastoon järeän kaluston pariin. Otan moskan (ikäänkuin pieni leka) ja humautan sillä känttyä. Vasta nyt pulla antaa periksi hajoten aivan murusiksi varaston lattialle. Olen vähän ihmeissäni, tässä tuli sitten keksittyä todellakin uusi valmistustapa niin benji - köydelle kuin golf - pallollekin… Ei hemmetti, ne kaikki ei voi olla jauhopurkkeja siellä keittiönkaapissa. Tässä jutussa ei minua henkilökohtaisesti häiritse kuin yksi juttu, nimittäin se että se on totta.

 

Sekalaisia ajatuksia
Tou 1. 2012

Otskikko tulee siitä kun jostain syystä olen viimeisen puolentoista vuorokauden aikana miettinyt kaiken tarkoitusta. Elämän ja sen eri toimintojen tarkoitusta, miksi ihminen on tälläinen kuin on ja miksi kaikki ei voisi olla hieman eri lailla? En tiedä johtuvatko syvälliset ja ah, niin kipeät aatokseni uusista lääkkeistä vai mistä. Ei pidä siis ihmetellä jos teksti poukkoilee tavanomaista enemmän.
Hieman vapunvietosta, tuosta turhuuksien juhlasta jolloin ihmiset antavat itselleen luvan (ja on yleisesti hyväksyttyä) vetää ns. ämpärit päähän. Aikoinani kun dokasin oikein urakalla, paneuduin siihen niin antaumuksella etten erotellut juhlapyhiä ja arkea vaan kaikki meni samaan putkeen. Kuitenkin, päätimme eilen päivällä lähteä vaimoni kanssa maakuntakierrokselle katsomaan kuinka Suomi ja sen kansalaiset valmistautuvat tähän suureen juhlaan. Ajaa jyryytimme Transitilla pitkin ja poikin kunnes saavuimme erääseen kaupunkiin ja kuinka ollakaan, iloisen värinen telttameri täytti rannalla sijaitsevan torin. Jalkauduimme jo kaukaa sillä lähempää olisi ollut aivan turha yrittää löytää parkkipaikkaa. Väkeä lappasi tapahtumapaikalle ja sieltä pois kuin helluntaiepistolassa, sillä erotuksella että aikuisväestö muistutti ulkoiselta habitukseltaan raivostuneita zombieta heidän karjuessaan kärsimättömälle jälkikasvulleen. Pian metakkaan turtui ja aloin etsimään nakkikioskia tai jotain karvakättä eli siis ulkomaalaistaustaista kebabin myyjää koska nälkä riivasi sisikuntaani. Pian löytyikin, ei ähly vaan iloinen ja pulska muori joka jutteli iloisesti itäsuomen murteella. Ostin häneltä kaksi grillimakkaraa ja pahvimukillisen kahvia. Vaimoni oli tehnyt taas kaupoista tutun katoamistempun enkä voinut turvautua hänen apuunsa, joten laskin makkarat ja kahvin viereiselle pienelle pöydälle kaivaessani rahaa savolaismuijalle. Omituinen, läpsättävä ääni ja rämähdys jota pelästyivät muutkin paikallaolijat ja makkarani kiitivät taivaalla yhä korkeammalla ja korkeammalla. Voi perkele sitä kirousten tulvaa minkä päästin tuon saatanan naakan (ei siis pulu) perään, nekin mustasiipiset vitun parasiitit olivat urbanisoituneet kaupunkilaisiksi ja vielä röyhkeiksi sellaisiksi. Sadatteluni oli sitä luokkaa että yksi lapsi parahti poruun ja eräs vanhempi rouva teki ristinmerkkejä. Se vitun ylensyönyt umpikiero savolaislehmäkin kehtasi kysyä että otankin santsin? Mulkaisin siihen malliin ettei asiasta käyty enää keskustelua. Miksi siis pitää olla a) naakkoja? ja b) savolaisia vittuilemassa? Eikö näihinkin kahteen asiaan voisi saada jonkinlaista muutosta? Hetken taivallettuani raivon vallassa tapasin vaimoni ja menimme syömään, tällä kertaa sisätiloihin.
Ruokailtuamme jatkoimme kiertelyä torialueella missä kaiken maailman kaupustelijat tyrkyttivät toinen toistaan tarpeettomia tavaroita ja rihkamaa. Toisaalta ymmärrän hyvin muksuja, on paljon kivoja palloja ja värikkäitä naamareita ja asusteita etc. mutta vituttaa sekin asia kun ensinnäkään huomattavaa osaa aikuisista (paikan päällä tehty havainto) ei kiinnosta tuoda lapsiaan vapputorille, eikä kiinosta ostaa ylihinnoiteltua krääsää niin miksi ei sekin asia voi olla toisin? Vappuna, koska aikuiset odottavat illan ryyppyjuhlia, tulisi ensin kiertää joka vitun taloyhtiön pihassa ja asuntoalueen risteyksessä Alkon ylläpitämä “Jäätelöauto” ts. paku josta myytäisiin viinaa. Sen jälkeen samalla periaattella kiertäisivät rihkamakauppiaat ja pulskat makkaramyyjät. Näin kaikki voisivat istua tasasin persein paitsi myyjät mikä olisi heille oikein koska hehän tässä voittoa tavoittelevat, saatana. Aatoksistani huolimatta pysähdyin yhden tälläisen rihkamateltan eteen joka oli pullollaan kaikkea vappuun liittyvää rekvisiittaa. Katselin tavaran paljoutta minkään tuotteen tekemättä erityistä vaikutusta minuun. Kojua piti jo keski - iän ylittänyt pariskunta, riuskaotteisia ihmisiä tuntuivat olevan. Naisen kääntyessä teltan takaosasta - missä hän oli purkamassa tavaraa laatikoista - huomasin hänellä kerrassaan järisyttävän naamarin. Se oli tavallaan tyypillistä hautausmaa - kategoriaa mutta aivan upeasti toteutettu. Vinkkasin ukon pakeilleni koska naikkosella oli juuri asiakas ja sanoin hänelle että halusin täsmälleen tuollaisen naamarin mikä oli tuolla muijalla. Ukko vilkaisi muijansa suuntaan, sitten minuun (oikein tuijotti) sanoen että juu, meillä on niitä tuolla pakun perässä. Jos siirtäisin maallisen tomumajani sinne niin hän voisi kaivaa esiin sellaisen. Kiersimme teltan taakse ja ukko aukaisi ison pakettiauton takaoven. Siinä oviaukolla seistessään hän kysyi voisinko pitää ovea auki ettei tuuli paiskaa sitä kiinni. Ihmettelin pyyntöä koska ilma oli täysin tyyni mutta tartuin oveen kiinni. En ehtinyt kunnolla ottaa ovesta kiinni kun ukko kaihasi käsivarteeni ja lennätti minut pakettiauton perään kaiken krääsän keskelle. Kuin hornanhenki hän alkoi leipoa minua turpaan huutaen samalla ettei kyseinen naishenkilö ollut mikään muija vaan hänen rakas vaimonsa eikä hän pitänyt mitään naamaria vaan ne olivat hänen kauniit kasvonsa. En pystynyt pyytämään anteeksi enkä muutenkaan kommentoimaan asiaa, sen verran tiuhaan ukko jakeli lyöntejä. Lopulta hän sai tarpeekseen ja heitti minut ulos pakusta. Kansaa oli kerääntynyt paikalle eikä ihme, karjahtelu ja pakun heilahtelu lyöntien tahtiin oli varmasti herättänyt huomion. No, onneksi oli vappu joten pahoin runneltu pärstäni kävi naamarista ja luikin paikalta pois. Lähdin kävelemään autoa kohti ja soitin vaimolle joka oli välikohtauksen aikana taas kadonnut omille teilleen että nyt on nämä kinkerit katsottu ja lähdetään kotiin. Miksi tässäkin asia ei voisi olla toisin? Valtiovallan pitäisi kustantaa meikäläisille, joiden turpa käy neljä kertaa nopeammin kuin aivot, niin sellaisia asiointitulkkeja joita voisi vuokrata joka yleisötapahtumasta ja taajamien / kaupunkien infopisteistä. Ettei tulisi aina näitä turpajuhlia. Sais joku muu hoitaa ton puhumisen.
Lopuksi ja lyhyesti kun nyt mennään kevättä ja kesä on tulossa niin monta asiaa tapahtuu; panettaa tavallista enemmän sillä se on luonnon säätämämä juttu, tulee juotua enemmän koska on kuuma ja on kiire koska kesä on niin lyhyt. Ai mitenkä nää liittyy toisiinsa? No tietenkin siten että ihmisen sukupuolielinten sijoittelu on aivan päin helvettiä. Oli kumpi tarve tahansa niin aina on enemmän tai vähemmän vaatteita tiellä, ihmisten keksimien typerien häveliäisyysjuttujen takia. No, talvella se on ehkä aiheellista. Ajatelkaas nyt jos ne sijaitsisi vaikkapa kädessä. Silloin vois harrastaa pikapanoja ihan kätellessä vaikkapa keskellä ihmispaljoutta eikä kukaan tietäisi että nussitaanko siinä vai kätelläänkö. Edellyttää tietysti että molemmat osapuolet pitää ittensä muuten ruodussa eikä rupea kiljahtelemaan tahi muuten vääntelehtiin. Sitten toi pissiminen, varsinkin näin miespuolisesta kantista se olisi todella helppoa laittaa sormi kukkapurkkiin tai ruuhkassa kanssakulkijan taskuun ( jos siis omaa vittumaisen ajatuksen juoksun) tai kengännauhoja sitoessa homma hoituis aika kivuttomasti. Tuo parittelu alkoi kiehtoa, sitä tulisi varmaan heitettyä (tai ainakin yritettyä) aika monet ylävitoset…. No niin, hauskaa keväistä päivää, otankin tästä lääkkeeni niin kyllä se tästä taas rauhoittuu.