Merkillisiä mutta mukavia ihmisiä
Huh 29. 2012

Tänään on ollut antoisa päivä joten ajattelin vielä näin illalla kirjoittaa siitä kuinka matkan varrella on tullut tutustuttua toinen toistaan mielenkiintoisempiin ja valloittavampiin persooniin. Voinkin sanoa että olen onnellisessa asemassa moneen muuhun duunariin verrattuna toimiessani rakennusalalla - siis jos ammattia ajatellaan noin sosiaalisessa mielessä. Isoilla työmailla on pieni pakko tulla toimeen kaikkien kanssa, muuten eivät työt suju ja taas pienillä työmailla näkee tavan kansalaisia tavan askareissaan. Siksipä pienet työmaat ovatkin kiehtoneet minua paljon enemmän, johtuen tiivimmästä kanssakäymisestä toisen ihmisen kanssa, poissa on isojen työmaiden kolkkous ja kylmyys. Meillä jokaisella on omat tapamme ja oikkumme, niitä kunnioittakaamme sillä ne ovat elämän suola. ne “oudot” tavat ja tottumukset ovat se juttu, mistä muut kiinnostuvat ja uskokaa tai älkää - ottavat myös oppia. Kerron teille tavallisesta suomalaisesta työmaasta, rakennuttajina tavallinen suomalainen perhe. Tosin sanaa “tavallinen” tulisi varoen käyttää koska me kaikki olemme enemmän tai vähemmän epätavallisia.
Eräänä talvisena päivän minuun otti yhteyttä tuttu mies kysyen että onko vaimo puhunut mitään? Luulin ensin hänen tarkoittavan omaa vaimoani koska kylällä oli yleisesti tiedossa että meillä hella savuttaa vähän väliä. Totesin siis hänelle ettei meillä nyt ole ollut riitaa ja kyllä, puheväleissä ollaan. Hieman oudosti katsoen äijä tarkensi että onko heidän rouva puhunut minulle mitään? Ajattelin että johan tää nyt arvausleikiksi meni perkele ja vastasin että joo, päivittäinhän me nähdään. No, mitä mieltä oot? oli seuraava kysymys. Jaa vittu niin mistä? Nyt menee jo ihan twilight zoneksi tuumasin aatoksissani samalla katsellen ukon pupilleja josko tämä olisi napannut jotain? Kahdenkymmen minuutin “Hei, osaatko lukea ajatuksiani?” - leikin jälkeen selvisi että heillä olisi työtä tarjolla, pitäisi saunaosastoa remontoida. lupasin käydä katsomassa ja kävinkin, työt aloitettiin viikon kuluttua.
Kohteesta ja sen toteutuksesta en viitsi sen tarkempaa erittelyä tehdä, normi rakentamista (no nyt tuli puhuttua paskaa, siellä tontilla oli aika paljon paranormaalia toimintaa) joten keskityn lähinnä tähän rakennuttaja perheen ja meidän (mulla oli kaveri jonka kanssa tehtiin sitä remonttia) keskinäiseen kanssakäymiseen. Vaikka välillä tilanteet olivatkin aika absurdeja, tulee muistaa että kyseessä ovat mukavat ihmiset. Oikeesti mukavat. Poikkeuksena se että he pystyvät laulamaan sänkysi vieressä sinulle lalabaita kolmenkymmenen sentin keittiöveitsi kädessään. No, ennen töiden aloittamista menin siis käymään ja tehtiin kauppalistaa tarvittavista tavaroista perheen äidin toimiessa kirjurina. Listattiin siinä tavaroita ja huomasin että minulla tulisi olla a) läppäri myös työmaakäyttöön ja b) reaaliaikaan päivittyvä hinnasto auki koneella koska perheen äiskä kysyi joka tavaran kohdalla: “paljonko tää maksaa?” Ei sillä etteikö heillä rahaa ollut, kuten tulette myöhemmin huomaamaan vaan ehkäpä hän mielenkiinnosta halusi tietää. Ostoslistan teko meni oikeastaan kuin omituinen stereotesti; minä sanoin tuotteen nimen ja kappalemäärän, vasemmalta kuului “otetaan tarpeeksi” (perheen iskä) ja oikealta “paljonko tää maksaa?” (perheen äiskä). Perheen tytärtä ei vielä tässä vaiheessa näkynyt kuin vilaus ovelta, myöhemmin tulinkin huomaamaan hänen osaavan kulkea paitsi äänettömästi niin myös seinien läpi. Lopulta ostoslista oli tehty ja työt aloitettaisiin seuraavana maanantaina. Aloituspäivänä ei ollut mitään suurta urheilujuhlan tuntua vaan avaimet lyötiin käteen ja jäimme kahden kaverini kanssa tontille. Vai olimme sittenkään ainoat elolliset olennot rakennuksessa? Tunsin kyllä tyttären mutta en tätä ennen ollut pahemmin ollut missään tekemisissä hänen kanssaan. Muutaman kerran hän oli ohiajaessaan (lue: yliajaessaan) heilauttanut kättään. Purimme työkalut, roikat, valot ja muut tykötarpeet autosta ja aloitimme työt.
Muutamaa päivää myöhemmin työt olivat edenneet hyvin, suurin osa purkutöistä oli tehty ja uuttakin valmistui koko ajan. Pyrimme järkeistämään työmme eli kaikki ne rakennusvaiheet jotka vaativat kuivumisaikaa, jätimme illan viimeiseksi työksi joten ei mennyt päivää hukkaan kuivumista odotellessa koska näin menetellen kuivuminen tapahtui yöaikaan. Niinkuin eräänäkin iltana, tasoitimme saunaosaston lattioita kun kuulin kodinhoitohuoneesta kolinaa. Kodinhoitohuoneesta pääsi suoraan saunaosastolle. Menin katsomaan ja näin perheen tyttären siellä syli täynnä klapeja, ilmeisesti saunan pesää varten. Jos katse voisi tappaa niin olisin kuollut siihen paikkaan. Kaventunein silmin hän tuijotti minua tovin aikaa ja minä tyhmä tuijotin takaisin. Yht’äkkiä hän rojautti klapikasan kodinhoitohuoneen penkille ja paineli ovesta ulos. En tiedä oliko tämä viesti meille että se sauna saisi olla jo valmis vai mitä vittua tässä oli takana. Näitä klapikasoja ilmestyi tasaisin väliajoin ja jopa siinä määrin kodinhoitohuoneeseen että harva se ilta pidettiin talkoot ja kannettiin niitä takaisin ulos. Eräänä iltana ollessani yksin töissä ja pitäessäni palaveria perheen äidin kanssa tytär liukui paikalle tuttuun äänettömään tapaansa ja sanoi yllätyksekseni kehräävällä äänellä.”Voitko kertoo muorille jääkö toi ikkuna tommoseksi?” Tuijotin ensin tytärtä joka seisoi oviaukossa ihme haalari päällään, sellainen mallia mielisairaala. Selässä iso vetoketju joka meni perseen yli ja jatkui etupuolelle napaan asti. Totesin tyttären olevan melkoinen Obi - wan Kenobi mikäli hän onnistui itse riisuntumaan tuosta asusteesta. Sitten käänsin katseeni pesuhuoneen ikkunaan joka oli vanhoissa maaleissa ilman listoja jotka oli purettu pois laatoituksen tieltä. Valistin ettei  tietenkään jää, työhän on keskeneräinen saumauksen ja kaiken muunkin osalta ennenkuin listat voidaan laittaa ja maalata kuten myös ikkuna. Tähän tytär tiedottaa äitinsä soittaneen hänelle kesken päivän ja huutaneen hänelle että nyt ne saatanan työmiehet ovat jättäneet hänen ikkunansa kerrassaan huonolle tolalle. Oli luvannut tappaa meidät ja yrittänyt vielä työpaikallaan värvätä paikallisia kaljaveikkoja päästämään meistä ilmat pellolle. Palkkiona oli kuulemma ollut Olvin kontti kolmosolutta. Ei ole aikoihin näin huonoa kilohintaa meikäläisellä ollutkaan. Lisäksi oli vielä kehottanut kaikkia keitä oli tavannut päivän mittaan pysymään erossa meistä eikä missään nimessä sopinut tarjota meille töitä, virolaisetkin tekivät parempaa jälkeä. Niin saatanasti oli huutanut ja kiroillut että ohiajava lääninrovasti menetti ajoneuvonsa hallinnan. Auto liikenteenjakajaan ja rovasti sairaalaan. Voimalliset ovat olleet manaukset. Perheen äiti oli muutenki mainio tyyppi, hänellä oli pakkomielle lähettää outoja viestejä puhelimellaan tutuille ja tuiki tuntemattomille. Mitä tuntemattomampi sen arkaluontoisempi viesti. Ehdoton suosikki oli “Piirakka” Yksinkertaisesti kuva tavallisesta leipomuksesta jonka hän liitti kuvatiedostona joka viestiin koski asia sitten mitä tahansa. Olipa hän yhteen suruvalitteluunkin tällännyt kyseisen tortun, kenties lohduttamaan leskeä tai sitten ihan vittuillakseen, mene ja tiedä. Syntymäpäiväonnittelut mihin aikaan vuodesta oli täysin normi käytäntö tältä naiselta, samoin oudot käyntikortit ja muut kummajaiset. Ollessamme kerran kahvilla tuli niin sanottu hiljainen hetki jonka katkaisi hänen ilmoituksensa:”Taas se Saunalahden mies soittaa” Ei jumalauta, ei sitten ainutkaan puhelin pirissyt mutta pakko oli nyökkäillä ja vastata paheksuvasti murahtaen ja samalla päätä heiluttaen. Miksikö oli pakko myötäillä? Edellisenä päivänä ollessamme kahvilla tämä herttainen nainen tapansa mukaan oli tehnyt leipiä joita söin hyvällä ruokahalulla kaksi kappaletta, tullen näistä kylläiseksi. Toinen kuppi kahvia ja hän tarjosi lisää leipää sanoen “Syöppäs nyt ne leivät pois” Vastasin olevani aivan täynnä, jolloin hän otti kurkkupurkista haarukan ja tempaisi sen kämmenselästäni läpi nauliten toisen käteni keittiön pöydän kanteen. Yhä hymyillen hän kehotti: “Jos nyt kumminkin ottaisit…” No, mikäs siinä sitten, ainahan pari leipää menee….
Arvatkaapa pelottiko kun hänellä oli tapana tulla selän takaa ja tökätä sormensa -  yleensä henkitorveni korkeudelta -  seinään samalla kysyen “Onko tuossa pölyä?” Vakiovastaukseksi muodostui melko pian “Kyllä on, siivoan sen heti kun maali/saunasuoja/tasoite/tms. kuivuu. No entäpä perheen pää? Hän vaikuttaa kolmikon tasapainoisimmalta, ehkäpä siitä syystä ettei häntä juurikaan näkynyt kotona. Oli kuuleman mukaan aina sahuulla mutta kenellä muka voi olla niin vitusti mettää ettei kotona ehdi kuin käydä nukkumassa kolme tuntia yössä? Henkilökohtaisesti uskon että hänellä pyörii jossain isommat bisnekset, sen verran ukko on liikenteessä. Kerran soitin hänelle huonolla hetkellä ( ilmeisesti ) koska hän huusi puhelimeen “Jumalauta!” ja sulki puhelimen. Sinä päivänä hän ei sen koommin vastannut. Tosin jouduin vilkuilemaan selkäni taakse koko  päivän, sen verran miehekkäästi se ainoa sana sanottiin. Työmaan puolivälin aikoihin kävin autolta hakemassa työkaluja kun tämä perheen isä vinkkasi minulle josko menisin käymään hänen luonaan varastossa. Sinne päästyäni ja oven sulkeuduttua takanani ukko alkoi esitellä minulle vanhoja talonpoikais tarvekaluja; puukkoja, kirveitä, viikatteita, suolistamisrautoja sekä nykyaikaisempaa kalustoa kuten moottorisahaa (jonka teräketju oli veressä!). Luento päättyi varaston nurkassa olevan arkkupakastimen esittelyyn. Tässä vaiheessa minulla oli jo kilo lämmintä paskaa housuissa, mietin vain että millähän edellä esitellyistä tappovehkeistä äijä pilkkoo minut. Mitä vielä! Isällinen läpsäys olkapäälle (tunsin kuinka jööti valahti punttia pitkin alas) ja sitten mentiinkin jo toiseen varastoon mistä ukko kaivoi minulle sylyksen tuliteriä Transitin varaosia, todennäköisesti hän ei niitä tarvinnut koska ajoi pakasta vedettyä ja minulla taasen on vuoden -88 malli. Sanottakoon kuitenkin että ukko oli saanut kilarit eräässä kylällä järjestetyssä tapahtumassa ja pakitellut omistamallaan Transitilla tapahtumaan osallistuneiden päälle, lähinnä sukulaistensa. Ei se ukko paljon hetkauttanut, No ei varmasti, uskon että sukulaisetkin olivat nähneet äijän “kotiseutumuseon”.
Kaikesta ja kaikista pelkotiloista huolimatta, aivan ihana perhe ja mukava olla töissä. Ei haittaa vaikka joudunkin nykyään syömään mielenterveys - ja verenpainelääkkeitä, sydän ei ole enää oikein entisensä ja pelkotilat pukkaa pintaan. Myös pidätysvaikeuksia ilmenee, varsinkin hätä numero kakkosen osalta. Uskon että sielläkin mäellä elämä jatkuu entisellään; Tytär hiihtelee pakkopaitapyjamassaan kirjoittaen rakkausrunoja pitkille putkimiehille (joita hän omien sanojensa mukaan rakastaa), perheen äiti lähettelee piirakkaviestejä suomen sureville leskille ja isäukko sahauttaa jonkun mettää sileäksi. Sellaista se on, suomalaisen ja onnellisen perheen elämä armon vuonna 2012.

Tänään on Dolmio - eikun kolmiopäivä
Huh 29. 2012

Otsikko tulee uusista lääkkeistä jota joudun vetämään päänsärkyihini, aivan helvetillistä tavaraa. Lekuri sanoi ettei minulla ole migreeniä mutta määräsi migreenilääkkeet, no ne eivät tehonneet ja nyt ne ovat vaihtuneet epilepsialääkkeisiin. Mahdottomia myrkkyjä, sanon minä. Monta aamua on jo mennyt oksennellessa ja jos ennekin on päässä heittänyt niin nyt siellä vasta heittääkin. Annostusta nostetaan koko ajan ja jos nykyinen trendi vaikutusten osalta kehittyy samaan suuntaan niin saapi nähdä mistä sitä itsensä löytää parin kuukauden päästä. Kyseessä kun kolmiolääkkeet jotka ovat sen verran vahvoja ettei niitä saa ottaa kuin illalla nukkumaan mennessä. Siis oikeesti ne vie tajun kankaalle yöksi ja lyö värit päälle päiväksi.
Vaimoni on joutunut pakostakin sivusta katsomaan oksentelua ja koittanut parhaansa mukaan helpottaa elämääni mutta joskus tulee asioita joilloin on lähdettävä liikkeelle. Niinkuin nytkin läheiseen kaupunkiin, ostoslistalla oli tavaroita joita ei täältä saanut. Aamu alkoi sumuisena kuten tavallista, enkä puhu nyt kelistä vaan ajatuksen juoksusta mutta sain rutiinit kuten koiran ulkoiluttamisen ja muut tehtyä. Vaimoni vielä nukkuessa (herään tosi aikaisin) päähäni jysähti ajatus että tarkistanpa tilini saldon. Niin, normaalisti olisin kirjautunut verkkopankkiin ja todennut tilanteen mutta ei tänä aamuna. Arvaatkaapa oli vittumainen tunne löytää itsensä pesuhuoneesta näpyttelemästä tunnuslukua pesukoneeseen (sivustaladattava) kun koko ajan ajatus takoo että miks toi näyttö pysyy pimeenä? Havahduin tilanteesta ja menin sohvalle istumaan. Siinä mietin että tuleekohan kaupunkireissusta mitään jos nyt jo viiraa näin pahasti? Aamu kuitenkin meni ilman kommelluksia, vaimo heräsi viimein ja istahdimme autoon. Matkalla tappelimme useasti, muutaman kerran siitä kun jäin risteyksessä odottamaan olemattomia autoja sekä liiallisesta laulamisestani. Minulle ei todellakaan ole suotu laulun jaloa lahjaa. Saavuimme ostoshelvettiin, parkkipaikka piukassa autoja ja toinen toistaan kiireisempiä ihmisiä. kävin jotenkin hitaalla koska vaimoni ilmoitti ettei viitsinyt laahustaa kanssani vaan suorittaisi ostokset yksin, hän soittaisi sitten josko kohtaisimme vaikkapa pikaruokapaikassa. Järjestely sopi vallan mainiosti. Menin ulos tupakalla ja havaitsin heti oviaukon välittömässä läheisyydessä olevan pärekori /luutakauppiaan. Juteltuamme hetken ja todettuamme kuinka kurjaa elämä pärebisneksessä on, päädyin ostamaan häneltä 6 kpl luutia, 4 kpl pihaharjoja, 8 kpl pärekoppia (iso malli) ja 4kpl pärekoppia (pieni malli). Myyjä oli onnesta soikeena, sainpa vielä kaupantekijäistä sellaisen pajusta väännetyn selänraaputtimen. Kannoimmen koko pärekasan Transitin perään johon se hädin tuskin mahtui muiden romujen sekaan. Puhelin soi, vaimoni soitti pikaruokapaikasta. Oli kuulemma mennyt kärryjensä kanssa sinne ja tilannutkin jo annokset joten oli paras pitää kiirettä jos halusin ruokani lämpimänä.
Suuntasin taas isoista ovista sisään, sitten pikaruokapaikan ovista sisään ja aloin tähtäillä vaimoani. Ei näkynyt. Äkkäsin kukkuroillaan olevat kärryt pöydän ääressä ja pöydällä kaksi isoa annosta. Ahaa, vaimoni oli varmaankin hakemassa mausteita tai jotain. Istuin pöytään ja aloin ahmia ruokaa kitusiini. Syödessäni panin kyllä merkille annosten koon, lähinnä vaimon joka on yleensä pieniruokainen mutta nyt näytti syövän vallan tuhdisti mutta nälältäni en jaksanut pohtia enempää. Ruokailuni keskeytyi kohotessani ilmaan venäjänkielisen (ilmeisesti kirous) tekstin saattelemana. Ei sandaali koskenut lattiaan ukrainan miehen roikottaessa ja pajattaessa syyttävän näköisenä. Jokusen kerran venäjällä käyneenä tarjosin vastineeksi izviniteä ja tukkua rahaa joten tilanne rauhoittui, toki siihen auttoi myös kahden securitaksen vartijan ja myyjän tulkkaus / väliintulo. Tässä vaiheessa huomasin vaimoni ruokalan toisessa päässä ja lompsin hänen luokseen ilmoittaen ettei minulla enää ole nälkä. Jouduin siis katselemaan hänen syömistään jäätävän hiljaisuuden vallitessa. Hänen ruokailtuaan päätimme jatkaa matkaa, oli kuulemma vielä muutama juttu ostettavana.
Siinä kävellessämme hän pyysi rahaa minulta ettei hänen tarvitsisi käydä läheisellä automaatilla. Kaivoin lompakkoni esiin ja mitä helvettiä? Lompakossani ei ollut yhtään rahaa? Jouduin toteamaan tilanteen vaimolle joka ei tietenkään uskonut minua vaan suutahti ja hävisi pankkiautomaatin suuntaan. Vaan mihin oli rahani kadonneet, sitä en voinut ymmärtää. Kyllä valuuttaa piti vielä olla useampi satanen jäljellä. Perkele että vitutti. Vilkaisin automaatin suuntaan todeten ettei vaimoa näkynyt missään,  mikä ei sinänsä ollut mikään yllätys. Olen tullut siihen tulokseen että naisilla on joku saatanan teleportti jonka avulla he voivat silmänräpäyksessä siirtyä ostoskeskuksessa haluaamaansa paikkaan, vaikka se sijaitsisi ostarin toisessa päässä. Näin on käynyt lukemattomia kertoja. Kävelemme vaimon kanssa käytävää pitkin ja tiedostan hänen läsnäolonsa vierelläni mutta kun käännyn sanomaan hänelle jotain niin häntä ei näy missään. Ei seuraavassa hyllyvälikössä eikä sitä seuraavassa jne. Yleensä hän putkahtaa (kirjaimellisesti) esiin kertoen piipahtaneensa (termi viittaa jonkinasteisen portin käyttöön) hakemassa esim. rintsikat.
Saapuessani automaatille en vieläkään nähnyt vaimoani joten päätin ottaa hänen jättämänsä ostoskärryt ja lähteä kuljeskelemaan paremman tekemisen puutteessa. Viisitoista minuutia käveltyäni edestakaisin eteisaulaa keuhkoni ilmoittivat tarvitsevansa tupakkaa. Käveli siis ulko - ovia kohti tarkkaillen samalla vanhaa pariskuntaa joka oli kytännyt meikäläistä viimeiset viisi minuuttia aivan häpeilemättä. Syytä en tiedä. No, olen kalju, avaimeni roikkuvat ketjussa (käytännön syytä etteivät ne huku) samoin lompakko - ei kuitenkaan missään tuumaa vahvassa eikä puolireidessä. Asusteeni olen pyrkinyt pitämään suht siistinä joten en tajunnut mikä nyt voisi olla noin kiinnostavaa. Mitä lähemmäksi ovia pääsin, sitä nopeammin vanha pari ja nyt myös vasemmalta kaksi vartijaa (taas) lähestyivät. Vilkaisin ulos, näin kahden poliisin tulevan puolijuoksua sisälle päin. Koska ovissa lappasi koko ajan väkeä tungokseen asti, luulin menossa olevan myymälävarkaan pysäyttämisen ja kiihdytin vauhtia että olisin ehtinyt ostoskärryjeni kanssa alta pois. Virhe. Päästyäni juuri ja juuri ovien ulkopuolelle poliisit taklasivat minut maahan ostosten lentäessä laajassa kaaressa asfaltille. Melko kovakouraisesti he painoivat minut naama maata vasten, kädet selän taakse ja rautoihin. Sinähän se vallan saatanan törkeä olet kun vanhuksilta ruoat yrität varastaa, he jylisivät äänellä joka kuului naapurikylään asti. Mitä ihmettä? Sitten tutkittiin taskut ja katsottiin henkkarit. Melko pian poliisit kuitenkin huomasivat etten ollut oikein tilanteessa mukana joten sittten laitettiinkin jo testeriä suuhun ja kysyttiin että mitä oon vetänyt? Vastasin että lääkärin määräämiä lääkkeitä, tällä kertaa johdatus oli puolellani koska respa oli jäänyt taskuuni. Kerroin ettei minulla ollut tarkoitus varastaa vanhusten ruokia vaan otin vahingossa väärät kärryt. Pitkällisten neuvottelujen ja molemmin puolisten anteeksipyyntelyiden jälkeen tilanne selvisi ja pääsin jatkamaan matkaa. Tosin olin joutunut antamaan virkavallalle harhaanjohtavan lausunnon sanoessani olevani kaverin kyydillä heidän todetessaan minun olevan kykenemätön rattiin.
Istuin tupakalla, vaatteet rikki ja mustelmilla. Pääni yläpuolella leijui todella synkkä pilvi enkä toivonut mitään muuta kuin että pääsisin kotiin ja päivä päättyisi yön pimeyden nielaistessa minut. Vaimoni saapui viimein ulos, ihmetellen puolestaan mihin olin hävinnyt. En viitsinyt kertoa tapahtuneesta vaikka hän kysyvästi katsoikin kärsinyttä ulkomuotoani. Vaimostani löytyy vielä näin monen vuoden jälkeen uusia ja yllättäviä piirteitä. En esimerkiksi ole tiennyt hänen lahjoistaan kuorolaulajaksi. Voi vittu mitä kiljahduksia äänen kohotessa falsettiin hänen nähdessään pärekoppa ostokseni auton perässä. Itse olin jo autuaasti unohtanut koko hankinnat mutta nyt selvisi mihin se neljäsataa kaksikymmentä euroa oli kadonnut. Tarinan opetus: älkää koskaan syökö mitään kolmiolääkkeitä, ainakaan silloin kun lähdette ostoksille.

Huima remontti
Huh 27. 2012

Tiedättehän ABC - kanavan sponsoroiman remonttiohjelman jossa suunnittelijaporukka auttaa ison vaapaaehtoisryhmän ja paikallisen rakennusfirman kanssa hädässä olevia ihmisiä rakentamalla heille kokonaan uuden talon. Sarja kulkee nimellä Hurja remontti ja tulee muistaakseni Neloselta tai Jimiltä. Amerikan maalla kaikki on isoa ja kaikki käy nopeasti mutta kyllä sitä täällä meillä kotoisassa Suomessakin saadaan tilanteita - jopa hengenvaarallisia - aikaiseksi. Siitä otsikon nimi. Kaikki kulminoituu yhteen rehevään, jo keski - iän ylittäneeseen naisihmiseen ja vaikka tarina ehkä paikoin on vaikea uskoa, kaikki on silti totta enkä halua tekstissäni missään nimessä pilkata häntä vaan teksti on pikemmin ylistys hänelle. Meidän kaikkien tulisi ottaa oppia hänen energisyydestään ja perään antamattomuudestaan, vaikkakin se ilmeneekin välillä absurdilla ja jopa vaarallisella tavalla. Tekstistä oli vaikea saada tehtyä jatkumoa koska kaikki mainitut työt ovat tehty vaiheittain mutta olen silti pyrkinyt välttämään luettelomaista vaikutusta. Tarina alkaa hänen varsinaiselta asunnoltaan jossa hän pääsääntöisesti asuu suurimman osan vuodesta mutta hänellä on myös kesäpaikka josta pitäisi joskus vuosien saatossa tulla vakituinen koti - saas nähdä kuinka käy.
Eräänä kauniina aamuna puhelimeni pärisi ja katsoessani näyttöä totesin soittajan olevan tuntematon joten olin jo aikeissa painaa punaista luurin kuvaa mutta vastasin silti. Heleä ja todella kuuluva naisääni ilmoitti olevansa Maija (nimi muutettu) ja hän oli saanut numeron yhdeltä sisaristani. Voisinko mahdollisesti tulla pokkeamaan hänen luonaan koska hänellä oli akuutti ongelma joka oli ilmennyt siivouksen yhteydessä. Tiesin osoitteen ja lähdin katsomaan tilannetta. Perille päästyäni Maija suorastaan riuhtaisi minut sisälle ja aloitti sen saatanallisen pajatuksensa joka myöhemmin kävi varsin tutuksi. Hän oli siivonnut ja puhdistanut pistorasian kaulusta saksilla (!) pesuhuoneessa kun yht’äkkiä oli valot pimentyneet, samoin puoli asuntoa muutenkin. Kysyessäni häneltä että miksi Jumalan nimessä hän sorkki saksilla pistorasiaa ja vielä pesuhuoneessa, vastaus oli sitä luokkaa että se sai minut haukkomaan henkeä; no, koska pesuhuoneessa oli kaksi pistorasiaa ja ensimmäisessä pistorasiassa sähkötaululta lukien oli pesukone kiinni ja päällä (siis tapahtumahetkellä), ei voinut olla mahdollista että virta tulee tänne jälkimmäiseen koska se kaikki menee pesukoneelle. Purin kieleni tohjoksi etten olisi räjähtänyt nauruun, samalla ihmettelin että mitenkä toi muija voi olla vielä hengissä? Sulaketaulua katsellessani totesin että tappi oli lähtenyt ja vauhdilla mutta vaihdolla selvitään. Uusi sulake ja taas alkoi maailma näyttää kirkkaamalta. Vuolaan kiitostulvan päätteeksi minut istutettiin kahvipöytään jonka antimilla kaikki UNESCO:n alaiset avustusjärjestöt voitaisiin lähettää helvettiin afrikasta. Siinä kahvitellessa hän jorisi tulevaisuuden suunnitelmistaan (tässä vaiheessa kuuluin työn osalta niihin kiinteästi vaikka minulta ei oltu edes kysytty) ja juuri kun olin nielaisemassa melko tukevaa leipäpalaa hän tempaisi minut kauluksesta pystyyn ja vessan puolelle. Leipä pysähtyi kurkkuun ja minä aloin vaihtaa väriä. En saanut edes kaottua, mikään ei liikkunut mihinkään nielussa eikä henkitorvessa. Ajatus kuolemasta Maijan paskahuusissa hiipi mieleeni kun selkääni kohdistui lyönti minkä voimakkuus lennätti suurimman osan hampaiden paikoistani irti. Armottoman yskimisen jälkeen sain haukattua happea Maijan tuijottaessa syyttävän näköisenä. Kyllä meillä saa rauhassa syödä, ei tarvitse ahnehtia ettei käy näin. Olin niin kiitollinen henkiparkani säilymisestä etten viitsinyt kommentoida. Todettuaan minun olevan hengissä hän aloitti työselostuksen alusta, samalla  moittien minua siitä että olin tehnyt kuolemaa vaikka hän puhui tärkeästä asiasta. Juttu oli niin että paskapyttyyn oli aikojen saatossa tullut ruskea raita, ruosteista eli rautapitoista vesi kun oli. Kysyessään oliko pesuaineita millä rannun saisi pois hän jo vastasi itselleen ettei ollut ja hän oli keksinyt ratkaisun mihin hän kylläkin tarvi apuani. Tyhmyyttäni kysyin että mikähän tämä neronleimaus mahtoi olla? Silmät sädehtien hän otti pytyn vieressä olevasta pitkästä kaapista kolmen litran purkin maalia, näytti olevan remontti - ässää. Hetken aikaa iso pyörä löi tyhjää kunnes selventävää tekstiä pulppusi Maijan kitapurjeista; minun piti ehkäistä vedentulo pyttyyn, hän kaataisi maalin vesisäiliöön ja vetäisi vessan ja kas, näin olisi pytyn sisäosa maalattu. En  voinut sille mitään että leukani loksahti auki. Kysyessäni häneltä että mahtoiko Maijalla olla kaikki muumit laaksossa, hän otti pääni käsiensä väliin ja kysyi puolestaan minulta että mitä perkelettä Tove Janssonin pötköt tähän asiaan liittyivät? En uskaltanut vastata ja koska muutenkin oli hopealla koko tilanteessa, tehtäväkseni jäi vääntää sulku kiinni, vetää vessa ja katsoa ettei vesisäiliöön tullut enää vettä. Hetkeä myöhemmin seisoimme vierekkäin pytyn vieressä katsellen kuinka remontti - ässä siirtyi vesisäiliöstä pytyn puolelle muodostaen ei ehkä niin kauniin ja pysyvän kalvon..
Muutamaa viikkoa myöhemmin Maija soitti jälleen ja matkasimme hänen maapaikalleen. Kyseessä oli neljäkymmentäluvun lopulla rakennettu kaksikerroksinen talo, isossa pihapiirissä hirsirakenteinen aitta ja pienempi lautarakenteinen varasto. Maijalla oli hätä päärakennuksen länsipäädyn katosta, huopa perkele kun oli alkanut vuotamaan. Uutta huopaa oli, ei muut kuin tikkaita pitkin katolle ja asentamaan. Turhaan kysyin kannattaisiko vilkaista paljonko tuhoa vuoto mahdollisesti oli tehnyt, hän sanoi tarkastaneensa sen, vesi valui alla olevaa pärekattoa pitkin räystäälle joten uutta huopaa vaan. Tämä selvä tuumasin ja aloin etsiskellä tikkaita. Maija katseli pälyilyäni jonkin aikaa todeten minun tarvitsevan optikkoa. Siinähän ne tikkaat olivat slmieni edessä. Olihan ne, tosin olin luullut niitä kotiseutumuseon esineistöksi ja nyt olisi tarvittu sellaisia millä voi oikeasti nousta katolle. Maija vastasi niiden kestäneen vaariakin silloin kun Maija oli pieni joten ne olivat hyvät tikkaat. No juu, varmasti vaaria nelkytluvulla mutta entäs nyt liki kahdeksankymmentä vuotta myöhemmin? Ei auttanut purnaus, muinaisjäänteet räystästä vasten ja kohti korkeuksia. Ei riittänyt että tikkaat olivat vallan saatanan huterat, niiden jalat olivat erimittaiset joten jouduin toisen jalan alle laittamaan löytämäni laudanlampin saadakseni ne edes jotenkin suoraan. Räystäs oli korkealla mutta onneksi tikkaissa riitti mitta niin että sain huoparullan könyttyä katolle. Tässä kohtaa vaikka seisoin tikkailla, olin jo katon päällä etten nähnyt yhtään mitä maassa tapahtui. Pian tapahtuikin. Koska kyseessä oli huopa jossa oli valmiina bitumi nurjalla puolella, päätin rullata huopaa auki harjalta alas lämmittäen sen samalla kiinni. Otin huoparullan olkapäälleni saadakseni sen siirrettyä harjalle kun tunsin nytkähdyksen ja aloin liikkua horisontaalisesti oikealle, alati kiihtyvällä vauhdilla. Päätyräystään ohitettuani totesi lentäväni ilmojen halki huoparulla olkapäälläni josta sentään tajusin laskea irti. Vähän aikaa vallitsi Matrix - vaihe jolloin kaikki liike hidastuu; näin lokkien (ja huoparullan) lentävän taivaalla, Maijan viittilöimässä suu auki kaatuvien tikkaiden juurella ja oikealla alaviistossa mahdottoman kokoisen nokkospuskan jota kohti olin matkalla. Pam! Jysähdin maahan tuhannen tuskan saattelemana, ikiaikaisten tikkaiden päästäessä viimeisen valitusvirtensä kappaleiden sinkoillessa ympäriinsä. Nokkoset polttivat kuin helvetin tulet, otsikkoni kumautin kiveliöön veren roiskuessa ympäriinsä sotkien naamani hurjan näköiseksi. Ilmat pihalla, ei puhettakaan että olisin pystynyt edes ähkäisemään, saati sitten vetämään henkeä. Jostain kumman syystä mieleeni tuli vessaepisodi ja ajattelin laulun sanoin että näinkö meille täällä aina käy …Maija tulla rytistää paikalle huolestunut ilme kasvoillaan mutta todetessaan minun olevan hengissä hän alkaa taas torumaan minua; älä koskaan laita tikkaiden jalan alle sellaista laudan lamppia, siinä voi käydä huonosti. Niin kävi nytkin vaikka potkaisin sen pois! ….sillä lailla….voi perkele
No, muutamien päivien kuluttua uusien alumiinitikkaiden avustuksella homma saatiin hoidettua ilman suurempia ruhjeita, tosin en koskaan juonut kahvia ja syönyt eväitä tikkailla huoparulla sylissä. Ei kuulemma kannattanut mokoman takia alas kavuta, niin kai se sitten on…
Näitä olisi paljon, vaan nuo perkeleen työt kutsuvat taasen. Pakko on kuitenkin kertoa vielä päärakennuksen lattian eristystyöt noi lyhyesti koska se oli niin vaikuttava kokemus etten todennäköisesti tule sitä koskaan unohtamaan. Vanhoissa taloissahan on ns. rossipohja eli ensin on haltijahirret joiden päällä “niskat” eli toiset hirret ja sitten vasta varsinainen lattiamateriaali. Alimpien hirsien välit (tai siis koko pohja) on laudoitettu umpeen ja välitila täynnä savea, sammalta ja purua. Nykyään käytetään purua ja on selluvillasta tehtyä ekovillaa, ts. villanputua joka markkeraa purua. Lattiatyöt Maijan pirtissä olivat siinä vaiheessa että alimpien hirsien alla oli harvalaudoitus ja hirsien väliin oli asennettu tuulensuojalevy ja nyt lattia odotti eristämistä. Maija soitti minulle että ehtisinkö avuksi levittämään eristeitä lattiaan. Lupauduin ja pian olinkin Maijan tontilla mutta rouvaa ei näkynyt missään. Pistin tupakiksi ja hetken kuluttua kuulin kumeaa jyrinää mökkitieltä, saatanallinen kuorma -auto oli pakittamassa pihaan. Kukku kuorma näytti olevan mutta hetkinen, väärä osoite. Lavallahan oli pelkkää kananpaskaa tai oikeammin jonkun kanalan lattian siivousjätteet pehkuineen ja paskoineen. Kuski toppas kiesit ja kysyi että mihin kaadetaan? Vastasin ettei ainakaan tänne, nyt on väärä osoite. Seurasi ankara väittely, toisen huutaessa ettei aja turhaan ja toisen karjuessa ettei täällä mitään paskanlevitystalkoita pidetä. Kiistan ratkaisi Maija saapuessaan pihaan, mulkaisimeikäläistä kuin syötävää ja sanoi kuskille että siihen vaan. Kuski vilkaisi minua omahyväisesti ja kippasi paskakasan keskelle pihaa. Epäillessäni jälleen kerran Maijan mielenterveyttä hän totesi tutustuneensa materiaaliin perinpohjin ja selvittäneensä materiaalin sopivuuden eristeeksi. Negatiivisten kommentieni ansiosta sain kuulla pitkän luennon broilerkasvatuksesta suomessa ja pikkutipujen herkkyydestä lämmönvaihtelulle, oli kuulemma ihan asteesta tai kahdesta kiinni. Koitin estellä mutta turhaan. Niinpä koko kuorma päätyi Maijan lattian uumeniin ja voin vannoa että mikäli mökissä lähitulevaisuudessa vietetään surujuhlia, ei kenenkään tavitse tirauttaa krokotiilin kyyneleitä. Silmät vuotavat varmasti. Itse en pystynyt lukemaan mitään painettua tekstiä kolmeen päivään ja muutenkin oli aurinkolaseja pidettävä. Vaatteet pesin kahteen kertaan ja sen jälkeen heitin roskiin. Sen verran jykevää eristettä Maijan pirttiin tuli.

Paranormaaleja ilmiöitä?
Huh 26. 2012

Tämän päivän juttu sivuaa hieman eilistä Tuomiopäivä - teemaa, katselin eilen myöhään taivaskanavalta ohjelmaa joka käsitteli tapahtumia ja ilmiöitä joita tiede ei ole pystynyt selittämään. Se ei ollut mikään korkealentoinen tai raflaava, siinä kerrottiin ihan perusjuttuja joiden kertojina olivat tavan tallaajat. Aloinkin heti miettimään omaa elämääni ja ei mennyt kauaa kun niskavillani olivat pystyssä. Kykeninkö aistimaan yliluonnollisia asioita tai mikä vielä pahempaa, olinko jonkun demonin riivaama? Ne jotka ajattelevat juuri nyt että on siinä kaverilla muumit häipyneet laaksosta niin kannattaa tarkastella omaa elämää (kuten tulette huomaamaan), sillä rinnakkaistodellisuus tai miksi yliluonnolliseksi tilaksi sitä kukin haluaa sanoa on lähempänä kuin uskottekaan.
Ihan perusesimerkkejä; minä jolla tili on suurimman osan vuodesta pakkasella joudun käyttämään ne viimeisetkin rippeet sieltä hyvin tarkkaan. Useammin kuin kerran (enkä puhu mistään kuun puolivälin pankin tapahtumista) on käynyt niin että tehtyäni saldotiedustelun pankin automaattisesta puhelinpalvelusta ja todennut tililläni olevan norttitopan verran rahaa, olen kiiruhtanut kauppaan ja koittanut maksaa ostokseni kortilla jolloin on tullut ilmitus ettei tilillä ole katetta! Mihin ne rahat hävisivät vajaan viiden minuutin aikana? Äsköisellä viittauksella kuun puolivälin tapahtumiin tarkoitin palvelumaksuja jotka menevät tossa viidennentoista päivän hujakoilla. Näitä “rahankatoamis” - juttuja sattuu pitkin kuuta. Pankissa perkeleitä? Musta aukko holvissa? Kannattais mennä töihin ja pitää tilillä enemmän rahaa? Entäs vouti?
Toinen ja vielä pelottavampi juttu on osittain raamatullinen ja sivuaa helvettiä. Tajusin tämän vasta nyt vaikka asia on ollut silmieni edessä jo jokusen vuosikymmenen, asia jota olen sokeana tuijottanut. Äitini joka on hyvin emotionaalinen ihminen ja on koko ikänsä huolehtinut meistä kakaroista, jostain syystä suhtautuu minuun hyvin erikoisesti. Käydessäni katsomassa häntä silloin tällöin, minun ei tarvitse patsastella tontilla kovin kauaa kun ärtymys nostaa hänessä päätään ja hänen äänensä kovenee käytöksen muuttuessa uhkaavammaksi. Jokunen minuutti lisää läsnäoloani ja hänen silmänsä ovat kaventuneet viiruiksi (Huom! Pystysuunnassa) niiden värin taittuessa aavistuksen keltaiseen. Sanat sivaltavat ilmaa kuin ruoska, kädet ovat puristuneet ovenkahvaan niin lujaa että kuuluu rutinaa suomalaisen puusepänteollisuuden tuotteen antaessa periksi. Pahin on vielä tulossa, tässä vaiheessa yritän rauhoitella häntä mutta koska hänen äänensä volyymi ylittää normi kuolevaisen rajat joudun huutamaan hänelle saadakseni oman rauhanehdotukseni perille. Hän luonnollisesti tulkitsee kohonneen äänenkäyttöni sodanjulistukseksi ja näin homma jälleen kerran lähtee lapasesta eikä ole kivaa katsottavaa, kuuntelemisesta puhumattakaan. Näin keväällä ensimmäiset lesken lehdet taipuvat maata vasten, hiekka pöllyää lennättäen kivenmurusia silmiini. Sen verran hyvät keuhkot äidilläni on. Turhaan ovat pikkulinnut rakentaneet pesiään; ilma on sakeana risunpätkistä, sulista, sammaleista ja muista pesämateriaaleista. Linnut yrittävät sulat nurinpäin pitää oksista kiinni mutta lopulta niiden on annettava periksi ja ilmavirrassa kieppuen ne häipyvät jonnekin taivaanrantaan. Naapurit, joista n. 90% on rakentanut muuttonsa jälkeen itävaltalaistyyppiset ikkunaluukut ikkunoidensa suojaksi, läimäyttävät ne kiinni. Hädissään he hakevat jälkikasvunsa ja lemmikkieläimensä sisätiloihin, nyt on liian myöhäistä yrittää pelastaa mitään muuta. Perkeleellinen meno yltyy, minä huudan kuin oikohöylä äitini vääntelehtiessä ovensuussa samalla kun hänen suustaan tulee solvauksia täysin tuntemattomalla kielellä. Nauhoitin kerran tappelumme ja vein nauhan yhdelle tutkijalle joka veikkasi äitini käyttämän kielen olevan varhaisarameaa ripauksella hepreaa. Hän tosin ei kuunnellut kuin nauhan alun jonka aikana hän alkoi valua hikeä aivan solkenaan ja hän kieltäytyi jatkamasta. Tätä menoa jatkuu noin kymmenen - viisitoista minuuttia ja sitten yht’äkkiä; hiljaisuus. Täydellinen hiljaisuus. Tosin pientä rätinää kuuluu nurmikon vielä kytiessä mutta muuten on todella hiljaista. Ei kuulu edes liikenteen melu kylältä päin. Ilmassa leijuu vielä aavistuksenomainen rikinkatku jonka tuuli pian puhaltaa pois. Hiljaisen hetken jälkeen seuraa rituaalin loppuosa.
- “Tuutko ens viikolla poikkeen?”
- “Joo, voin mä tulla, täytyy kattoo nyt.”
-”Moi”
-”Moi”
Hyppään autoon ja lähden matkoihini. Tämä sama rituaali joskin hieman erilaisin variaatioin on jatkunut minun ja äitini välillä jo muutamia vuosikymmeniä kuten aikaisemmin mainitsin. Nyt te kysytte että mikä tässä on paranormaalia? No, näkeekö äitini minussa pyhän miehen ja hänen sisäinen demoninsa alkaa taistelun? (silmien muuttuminen ja vääntely, rikinkatku) Vai näkeekö hän minussa demonin ja hänen sisällään oleva pyhyys aloittaa taistelun? (kielillä puhuminen, ihmeteot; yliluonnolliset voimat ja järjetön, tuomiopäivän pasuunaa muistuttava äänenkäyttö). Itse veikkaisin jälkimmäistä.
Lisää esimerkkejä: syystä että minulla on tänään kiireinen päivä sanoin itselleni eilen illalla nukkumaan käydessäni että huomenna pitää nousta aikaisin. Jep, 03.15 silmät auki ja täysin virkeänä! Mitä helvettiä? Ei ollut helppoa saada unta enää sen jälkeen, sain kuitenkin ja heräsin vasta 06.30. Yrittäkääpä tuota temppua silloin kun on tosiaan pakko nousta, ei onnistu. Oletko koskaan ollut tilanteessa jossa olet aivan varma että sinulla oli kynä kädessäsi muutama sekunti sitten ja nyt sitä ei ole missään? Luuletko tosiaan kolahduksen kuultuasi että se tulee naapurista? Onko sinulla pieniä lapsia, jos on - onnittelut. Murrosiän alkuvaiheessa räyhähenget ja pahimmassa tapauksessa doppelgangerit tulevat tutuiksi. Älkää muuten tuijotelko pikkulapsia liian pitkään silmiin. Huono homma, kerran katselin yhtä nelivuotiasta tyttöstä ja yritin saada dialogia aikaiseksi huonolla menestyksellä. Pikkulikka tuijotti minua kauniilla ruskeilla silmillään katseen värähtämättä kunnes aivan puskista ilmoitti heleällä äänellä: “Isi, toi setä tönäs mua!” Mitä helvettiä? Tytön isä, joka seisoi noin vajaan metrin päässä takanani - humautti nyrkillä turpaan sanoen “Vitun kusipää”. Vannon etten koskenutkaan tyttöön, meillä oli väliä vajaa metri. Paholaisen vai jonkin muun tekosia?
Näin lopuksi; muistakaa että jos astioita, tauluja tai jotain muuta tippuu / kaatuu niin ette ole yksin. Äänet joita kuulette ovat viestejä, joko hyviä tai pahoja riippuen karmastanne. Sateista torstaita….sieluillenne.

Nuo pienet Tuomiopäivän lähettiläät
Huh 25. 2012 Tuomiopäivästä ja sen tulosta on puhuttu niinkauan kuin ihmisiä on ollut maan päällä. Viimeisimpinä tulkinnat Maya - ja Inka - kulttuurien kalentereista (oli joku kolmaskin, muistaakseni kiinalainen) ja tuosta kohtalokkaasta päivästä 21.12.2012 jolloin voimme kaikki heittää lusikan nurkkaan. Saattaapi muuten olla totta koska päivämäärä osuu joulun alle jolloin kaikkien perkeleen hilavitkuttimien ja tarpeettomien himmeleiden myynti on kiihkeimmillään. Niin juuri, olen sitä mieltä että helvettiin on virrannut vuosituhansien aikana sen verran paljon kaupallisen koulutuksen saaneita tyyppejä ettei Belsebuubin tarvitse sen paremmin lähettää vitsauksia - homma hoituu Sokoksen kassalla. Puhun eritoten elektroniikasta, tuosta helvetin porukan uusimmasta aluevaltauksesta erikoistuneena kaikkeen langattomaan elektroniikkaan. Sitä on kaikkialla, ollut jo jonkin aikaa. Puhelimet, läppärit, kaukosäätimet ja niin poispäin. Ajatellaanpa esimerkiksi läppäriä ja nettiä; avaat koneen, nettiyhteys aukeaa ja näpyttelet jonkin sivuston osoitteen tai napsautat pikakuvaketta. Pian sivun alalaitaan ilmestyy teksti: “Odotetaan palvelinta osoitteessa se ja se”. No niin! Eli syntinen venaa jotain konetta päästäkseen jollekin sivustolle, ei perkele…
Toinen juttu; olet katsellut veret seisauttavaa kauhuelokuvaa ja loppukohtaus on alkamassa kun kuva vaihtuu toiselle kanavalle missä risupartainen ukko kertoo leppäkerttujen lisääntymisriiteistä poikkeuksellisissa sääolosuhteissa. Tattis että vituttaa. Vaihdat äkkiä takaisin kauhuelokuvan pariin mutta loppukohtaus tuli ja meni eikä ruudussa pyöri kuin kilometrin mittaiset lopputekstit. Hermostuneena vaihdat tahtomattasi takaisin leppäkerttukanavalle missä paksu aktivisti juuri korjaa pyöreäsankaisten silmälasien asentoa leppäkerttujen vilistäessä norjalaistyylisellä villapaidalla. Tunnet kuinka verenpaineesi kohoaa, nouset tuolista ja vilkaiset ikkunasta ulos katsoaksesi mihin voisit purkaa raivosi. Kas kas, saatanan - tuon helvetin esikartanoiden ykkösmiehen - suunnitelma toimii! Näet kuin näetkin kanavahässäkän syyllisen ja vielä itse teossa- naapurin kusipäähän se siellä on lähdössä bingoon ja räplää kaukosäädintä millä ohjataan autotallin nosto - ovea, valitettavasti myös tv:täsi. Ei muuta kuin kengät jalkaan, kirves ulkovarastosta ja naapuriin. Jäi ukolta bingoreissu tekemättä sillä verilammikosta ei paljon kuponkia kahistella. No, ehditpä katselemaan suosikkikanaviasi sen aikaa rauhassa kunnes virkavalta saapuu. Täytyy oikein nostaa hattua saatanan sarvipäille, nerokas suunnitelma joka toimii ja vieläpä välinein joita myydään laillisesti. Esimerkkitapauksessa ensimmäinen sielu livahti helvettiin välittömästi kirveestä saatuaan ja toinen perässä maanpäällisen tuomion kärsittyään. Uskokaa pois, näitä tappoja on vähän hemmetisti ja lisää tulee.
Omakohtaista kokemustakin on ja joltain osilta tapahtumat ostokseen liittyen ovat vielä kesken. Nyt kun on ollut näitä kesäisiä päiviä ja lumi on vihdoin sulanut pois paljastaen ruskean -  vihreän ja kylmissään olevan nurmikon, päätin ostaa sellaisen ruohonleikkurin mikä leikkaa itsekseen. Päädyin hankinnassani keskieurooppalaista alkuperää olevaan laitteeseen, sellaiseen ufon malliseen kiekkoon jonka pohjassa on kolme pyörää ja joka toimii vähän partakoneen tyyliin ts. terät eivät ole avoimena vaan ruohojen pitäisi mennä kahdesta viistotusta aukosta sisään jossa terät katkaisevat ne. Bullshit. Paketin mukana tuli em. kiekko eli itse leikkuri, laturi ja vyyhti narua (joka on kai jonkinasteista sähköä johtavaa materiaalia), ja kasa pieniä keppejä. Tavoistani poiketen en sytyttänyt käyttöohjeella takkaa vaan lukaisin sen kerran läpi. Ohjeessa neuvottiin painelemaan pikku tikut maahan ja virittämään naru niiden väliin, näin siksi että tuo perkeleen keksintö tietäisi rajan tulleen vastaan ja lähtisi johonkin toiseen suuntaan. Painellessani keppejä huomasin maan olevan vielä aika kohmeessa, tai paremminkin huomasin sen rakosta jonka sain kämmenpohjaani. Tapit ja langat viritettyäni otin tuon lätkän käteeni ja painoin lautasen yläpuolella olevaa pyöreää lämiskää aivan kuten ohjeissa oli neuvottu. Jiiieeei! Valot syttyivät - kaksi saatanallista punasilmää - laite kilkatti iloisesti parin sekunnin ja värähti. Kuin puhelimen värinähälytys mutta hieman rajumpana. Asetin himmelin maahan riemunsekaisin tuntein, mielikuvissani minä istumassa grogilasi kädessä ja kone surraamassa iloisesti ympärillä. Vaan eipä tietenkään. Kone urahti kerran liikahtaen noin viisi senttiä, vikisi hetken aikaa ja jäis sitten paikoilleen. Tönäisin konetta sandaalin kärjellä, josko kaveri tarvitsisi jeesiä. Hevon vittua. Valot paloivat kirkkaasti mutta siihen se sitten jäikin. Jumalauta että minä sydämistyin. Muutaman ohikiitävän hetken olin kuin kreikkalaisadonis olympoksen vuorella valmiina liidättämään kiekon jonnekin maata kiertävälle radalle mutta hillitsin kuitenkin itseni. Ensimmäinen soitto asiakaspalveluun ei tuottanut tulosta koska jouduin jonottamaan niin kauan että prepaid - liittymästäni loppui saldo. Jouduin siis lähtemään liikkeelle koska tilini oli tavan mukaan pakkasella (palvelumaksutkin ovat helvettiläisten keksintöä) joten minun oli lainattava rahaa. Onnistuneen rahan lainauksen jälkeen ajelin noin parikymmentä kilometriä suuntaansa ostaakseni Ärrältä latauslipukkeen. Tässä vaiheessa meikäläisellä oli jo sellainen kyrpä ottassa että pään kääntäminen alkoi olla vaikeaa. Kotiin päästyäni uusi yhteydenotto asiakaspalveluun, tällä kertaa langan päästä vastasi mieshenkilö joka puhelinkäyttäytymisensä perusteella tuntui olevan Jumalasta seuraava.
Selostin äijälle mikä probleema meikäläistä riivasi ja ukko intoutui suorastaan rienaamaan minua. Vittumaiseen ja säälivään äänensävyyn hän kysyi olinko tarkastanut missä tilassa kone oli? Missä tilassa, mitä helvettiä? Kyllä, olin tarkistanut; tuolla se makasi kylmettyneenä takapihan nurtsilla typerät punaiset valot palaen. Tällä kertaa asiakaspalvelija heittäytyi isälliseksi (tuumasin että helvetin keturi aikas koittaa vielä) kertoen että laitteen pohjassa on pienen kannen suojaama luukku joka pitää sisällään kytkimen. Kytkimessä on kaksi asentoa: charge eli lataus ja use eli käyttö, ymmärsinkö mitä nuo englanninkieliset termit tarkoittivat? Ai saatana että teki mieli tappaa tuo livekala mutta tyydyin paiskaamaan luurin sohvalle josta se pomppasi lattialle sylkäisten sisuskalut ulos. Hain koneen sisälle ja käänsin sen ylösalaisin. Ei luukkua…hetkinen, aivan pieni viiru keskellä koneen pohjaa, voisiko se olla mystisen luukun aukaisua varten? Onhan se ihan hyvä että tälläiset luukut ovat kunnolla kiinni mutta ei kaikilla voi olla viisi senttiä pitkät kynnet jotka kestävät mitä vääntöä tahansa. Kiinalaisvalmisteisella ruuvarilla homma kuitenkin hoitui ja vika ratkesi! Kone oli use - tilassa mutta akku niin tyhjä ettei se jaksanut liikkuttaa masiinaa. Siispä kone laturiin. Kului ilta, meni yö ja seuraavana aamuna päätin juoda kahvit ulkona ja otin lätyskän mukaani takapihalle. Juhlallisen tapahtuman kunniaksi sytytin nortin, vääntelin nippelit oikeisiin asentoihin ja laskin koneen maahan. Vapaaksi päästetyn villin orin voimalla kone syöksähti eteenpäin, osui lankoihin ja tuli vallan perkeleellistä vauhtia nilkoille. Kahvikuppi kirposi kädestäni sisällön lentäessä koneen päälle. Kuului pieni possaus, valot välähtivät ja laitteesta nousi hieman savua. Harmistuneena luulin koneen olevan mennyttä kalua mutta mitä vielä! Kone alkoi ujeltaa käsissäni joten katsoin parhaammaksi laskea sen taas maankamaralle. Virhe. Rajalangoista huolimatta kone jatkoi melko perkeleellistä vauhtia matkaansa koko takapihan poikki ja edelleen ohi kulkevalle tielle. Masiinan vauhti oli sitä luokkaa että minun täytyi turvautua polkupyörään saadakseni aparaatin kiinni. Takaa - ajo eteni soratietä pitkin koneen heitellessä iloisia voltteja aina monttuihin osuessaan. Poljin minkä ketjut antoivat myöten mutta kone säilytti etumatkansa. Helvetistä kun oli kerran kotoisin. Hiki virtasi ja keuhkot huusivat lisähappea kun kone viimein osui postilaatikko rivistöön ampaisten siitä naapurin kukkapenkin yli jonnekin takapihan pusikkoon. Kaadoin pyöräni pihaan ja juoksin  etsimään konetta. Puskissa möyriessäni ja huutaen melko laajan arsenaalin demonien eri nimiä talon emäntä tuli kysymään mitä vittua duunasin hänen puskissaan. Tuijotin häntä rasituksen punertamilla silmilläni ja kerroin etsiväni ruohonleikkuriani. Kuuluisa muutaman minuutin hiljaisuus hänen vuorostaan tuijottaessa meikäläistä kuin mykkä vittua. Viimein hän sai kysyttyä että minkähänlaisesta leikkurista oli kyse? Josko minä menisin vaikka nukkumaan niin hänellä olisi koko päivä aikaa etsiä laitetta? Sanoin että se on sellainen kiekko jossa on vilkkuvia valoja ja se pitää surinaa. Tämä riitti naapurin muijalle. Hän sanoi hakevansa kumisaappaat sisältä ja tulevansa sitten auttamaan minua etsinnöissä. Jatkoin siis etsimistä enkä huomannut hänen viipymistään. Viimeinen muistikuvani on kahdesta valkotakkisesta miehestä joista toinen piilotteli jotain selkänsä takana. Kolmen päivän päästä heräsin läheisestä B - mielisairaalasta lepositeissä melko hyvissä ryyneissä koska ei pahemmin vituttanut. Loppuviikosta naapurin akka oli kuin olikin löytänyt leikkurini ja minä pääsin kotiin, tosin saatteena oli kilo erilaisia pillereitä ja vakava kehotus olla ostamatta elektronisia vekottimia. Ehkäpä ainoa lääkärin määräys jota tulen noudattamaan järkähtämättä. Nyt nurmikko kasvaa ja minulla kuola valuu suupielestä isutessani aamulääkkeiden jälkeen kahvilla takapihan aamuauringossa. Kyllä elämä on hienoa!

Kiintoisa kalakastike
Huh 24. 2012

No niin, kuten sanottu piti jo eilen kirjoittaa sunnuntain kalakastikkeen teosta mutta muistelot voudin kanssa ( ja muut kiireet ) veivät kaiken aikani. Sunnuntait meidän taloudessa ovat ns. “laiskoja päiviä” jolloin kummankaan ei tarvitse tehdä mitään ylimääräistä, vain pakolliset kuviot kuten koiran ulkoiluttaminen, mahdollinen lämmittäminen etc. hoidetaan. Näin ollen en siis kinua kuola valuen vaimoani valmistamaan ruokaa joka on hänen hommiaan, ei mistään sovinistisista syistä vaan siksi että jos ko. homma olisi allekirjoittaneen vastuulla niin pitkä ja kivulias aliravitsemus sekä sitä kautta aiheutuva nälkäkuolema olisi kohtalomme. Lukijoille tiedoksi että olen kaikkiruokainen, kokeilen mielelläni kaikkea uutta ja ennenkaikkea söisin koko ajan. Tämä ei tarkoita sitä että kärsisin ylipainosta sillä aineenvaihduntani on niin vilkas ettei mämmi kauaa elimistössäni vanhene vaan muuttaa muotoaan hyvnkin rivakasti. Ainoa asia mikä voidaan laskea eduksi tästä nopeasta kierrosta on röntgenmaksuissa säästäminen, lääkärin ei tarvitse kuin hieman taskulampulla väläyttää niin jo monen sairauden ja onnettomuuden runtelema ruotoni piirtyy epäsymmetrisenä kuviona vastaanoton valkeaksi maalatulle seinälle.
Mutta asiaan; saatuani paperini järjestykseen tunsin vatsalaukkuni ilmoittavan että nyt kiireesti jotain tännepäin. Epätoivoinen vilkaisu vaimoon - ei katsekontaktia - ja vääntäydyin keittiöön. Oikeastaan keittokomeroon, jossa juuri ja juuri mahtuu kaatumaan selälleen jos sen tekee oikeassa kulmassa. Kolusin pakastimen läpi, kaikki kuiva - ainekaapit säilykerivistöineen sekä luonnollisesti jääkaapin. Traditio joka toistuu aina kun kokkailen, johtuu lähinnä siitä ettei minulla ole mitään helvetin hajua siitä mitä tekisin. Tällä kertaa kuitenkin silmäni osuivat pakastimessa lymyilevään sei - pakettiin, uskoakseni sen takia että meillä on hyvin lihavoittoinen menuu yleensä joten kala tuntui houkuttelevalta. Siispä köntti seitä pakastimesta tiskipöydälle ihmettelemään olemassaoloaan. Tuijottaessani paketti mielikuvitukseni tuotti mielettömän hyvännäköisiä kala - annoksia joita olen nähnyt lukuisissa kokkiohjelmissa mitä nykyään tulee. Palasin maanpinnalle ja tajusin ettei näillä käsillä ehkä saada Michelin:in tähtiä mutta jotain syötävää kumminkin oli pakko saada. Sitten se inspiraatio iski; helppo homma, perunat ja kalakastike! Okei, perunat kattilaan kiehumaan ja… ja… jaahas, mitä vittua sitten pitäisi tehdä? Nopea siirtyminen internetin ihmeelliseen maailmaan, pari nopeaa läpivilkaisua kalakastikkeen ohjeista ja pian paistinpannu jo lämpenikin levyllä. Ohjeissa puhuttiin muistaakseni (olin päättänyt että kertavilkaisu ohjeisiin riittää, ainakin tosimiehelle) kalaliemestä. Mistä vitun kalaliemestä? Juurihan tässä piti valmistaa hieman liemimäistä, kalaisaa jatketta perunoille? Toki sen tajusin ettei seitin pala yksistään kastiketta tee joten ajattelin että no vesi käy nesteestä ja lorautin sitä suhteellisen paljon (ajattelin soosin vastaavan perunoiden määrää) pannulle joka jahkailun tässä vaiheessa oli jo aivan perkeleen kuuma. Vedestä suurin osa haihtui heti ilmaan ja keittokomeromme pikemminkin muistutti saunaa jossa on verhot ja muita sisustuselementtejä. En lannistunut varsinkaan lämpötilojen pudottua pannulla vaan lisäsin uutta vettä. Jostain kaukaa mieleni sopukoista kuulin äänen joka kysyi minulta että aionko laittaa jäisen seitiköntin uiskentelemaan veteen? No en perkele, uusi paistinpannu esiin ja seiti tulille. Laitoin pohjalle hieman ruokaöljyä koska aikaisemmat tuotokseni olivat monta kertaa roihahtaneet tuleen pannulle joututessaan. Paistaessani jäistä kalanpalasta huomasin sen hajoavan tuhannen pillun päreiksi muistuttaen pikemminkin pannulle kaadettua tonnikala purkkia (ette usko kuinka lähellä oli tuon mielikuvan saatuani ettei niin tapahtunut) mutta ajattelin että levittäytyyhän paremmin tuohon liemeen jota olin tekemässä. Tässä vaiheessa liemeni tosin oli puolitoista litraa vettä kiehumassa toisella pannulla vaan en panikoinut.
Kala rätisi ja paukkui siihen malliin että college - puseroni täplittyi kivasti koko matkalta, tunsin myös naamassani epämiellyttävää pistelyä. Olen kärsimätön ruoanlaiton suhteen, siksi esim. termi hauduttaminen ei kuulu keittiösanastooni jotenka levyt olivat luonnollisesti täysillä. Totesin fisun saaneen tarpeeksi lämpöä joten roiskasin sen veden joukkoon ja voin kertoa että se oli aika lohduton näky. Ennen tuon niin uljaan kalan jäänteet kieppuivat kuin orvot pirut kiehuvassa vedessä. Näköaistini tiedotti aivoille soosin viskositeetin olevan aivan liian korkea joten päätin saostaa sitä jauhoilla. Kunnon mitallinen vehnäjauhoja joukkoon ja jo alkoi tapahtua. Ensinnäkin pannusta laidat loppuivat kesken, jouduin kaatamaan osan soosista sille pannulle jolla olin kiduttanut seitiä. Ei hyvä, joku olisi voinut kertoa että vehnäjauhot turpoavat (ainakin tässä tapauksessa) siinä määrin että oli pakko kaivaa alumiininen, matala uunivuoka avuksi. Näin siis kaikki hellan neljä levyä oli miehitetty, yhdellä kun kiehuivat perunat. Tai paistuivat - vesi oli käynyt vähiin. Sinnekin siis vettä. Keittiön kosteusprosentti oli varmasti sata joten liesituuletin täysille vaikka ei siitä tuntunut olevan apua. Katselin kolmen pannun arsenaalia ihmetellen miksi yhden sisältö ei liiku niin raivokkaasti kuin muiden. Syy selvisi aika pian koska kyseessä kun ei ollut mikään Matti ja Maija - sarjan paistinpannu vaan halpisalumiini versio, se oli taipunut aivan kaarelle vain reunojen ottaessa kiinni levyyn. Tästä lannistumatta päätin maustaa koko satsin nyt ennenkuin unohtaisin sen. Hetken aikaa ilma oli sakeana suolasta, sitruunapippurista, kuivatusta tillistä ja jostain ihme mausteesta, nimeä en tiedä mutta haisi hyvälle. Vaan kovin tummilta pikkupapanoilta mausteeni näyttivät vaaleassa mössössä, tuli pakostakin mieleen jäniksenpaska keväthangella. Ajattelin että tässä soosissa on jotain ja pahasti vialla. Ensinnäkään se ei näyttänyt kastikkeelta vaan vedeltä jossa uiskenteli vaaleita paakkuja. Jossain ohjeessa puhuttiin kokoon keittämisestä mutta tätä ei Erkkikään saisi kokoon vaikka kuinka keittäisi. Neroudessani päätin lisätä ruokaöljyä josko sillä olisi toivottu vaikutus. Vitun posket. Nyt pannuissani ui kaksi leiriä, öljy ja vesileiri. Ne kiertelivät toisiaan kuin villieläimet valmiina käymään toistensa kimppuun. Alkoi vituttamaan sen verran että päätin siirtää koko hoidon kymmenlitran kattilaan ja näyttää hieman vispilää koko hoidolle. Ennen sitä päätin ruskistaa vehnäjauhoja (olen nähnyt vaimoni tekevän niin kastikkeita valmistaessaan) jotka lisäisin vaaleaan mössöön antamaan väriä. Saatanallinen köntti margariinia pannulle, tässä vaiheessa huomasin ettei se käy paistamiseen joten seurauksena oli (hävettää tunnustaa) kirkumista tuon perkeleen aineen polttaessa kasvojani ja käsiäni. Paita ja housut olivat jo menetetty taistelun tässä vaiheessa. Sammutin alkavan rasvapalon vehnäjauhoilla ja aloin ruskistamaan. Ei perkele onnistunut sekään veto, nyt oli pannullinen lähinnä mustia kökköjä ja tässä kohtaa oli pakko avata tuuletusikkuna koska liesituulettimen teho ei riittänyt vaikka se humisi niin ettei omia ajatuksiakaan kuullut. Loppujen lopuksi kaadoin ruskeat veljet vaaleiden joukkoon ja annoin koko komeudelle braunin sähkövatkainta. Ei ole vehnäjauhot jumalan luomia, sen verran vittumaista tavaraa. Ruskitusoperaation aikana koko kattilallinen vaaleaa mössöä oli jäykistynyt jostain syystä, viskositeetin ollessa lähinnä jäätelön luokkaa. Tällä kertaa lisäsin pelkkää ruokaöljyä, siirsin kattilan tulille ja vatkasin. Noin viiden minuutin kuluttua minulla oli kuusi litraa (mittasin) sangen omituisen väristä mujua, seistä ei jälkeäkään. Siispä kolme purkkia tonnikalaa (öljyssä) sekaan ja taas vispilää. Hetkeä myöhemmin minulla oli kuusi litraa todella oudon näköistä ja sateenkaarenväreistä päätellen melko öljyistä kastiketta. Unohtamatta aivan hajonneiksi kiehuneita perunoita ja infernaalista tiskivuorta.
Summa summarum; Latasin kuitenkin tukevan satsin lautaselleni ja söin lautaseni tyhjäksi vaikka tässä vaiheessa stressi ja vitutus olivat vieneet näläntunteen jo kokonaan. Vaimolleni ei kelvannut. Tarjosin koiralemmekin, hän sentään osoitti kiinnostusta haistelemalla annostaan n. puoli minuuttia. Ei kelvannut. Kohtelias tuhahdus ja totesin tuijottavani loittonevaa koiran persereikää. Söin vielä toisen lautasellisen, mausta voin kertoa sen verran että meillä kalakastike on jonkin aikaa kiellettyjen listalla. Mitään ei kuitenkaan opi jos ei yritä ja jotain ei opi vaikka kuinka yrittäisi mikä tuli tässäkin todistettua. Vilpitön hatunnosto heille joilla on ruoanlaiton jalo taito hallussaan.

Kassavirtoja ja kalakastikkeita
Huh 23. 2012

Eilinen sunnuntai meni poikkeuksellisen laiskoissa merkeissä, en oikeastaan tehnyt kovinkaan paljon mitään hyödyllistä. Toisaalta eikös niin sanota että muista pyhittää lepopäivä.
Aamupäivällä järjestelin papereitani, niitä kun tulee jätettyä “vähäksi aikaa” pöydän reunalle missä ne sitten sikiävät luokattoman isoksi A4 - kasaksi. Osaa koristaa kahvikupin pohjasta jäänyt ruskea rengas ja loput ovatkin sitten hiirenkorvilla tai muuten rutussa. Laittaessani niitä kronologiseen järjestykseen käsiini sattui eräs voudin kuitti missä oli hienosti eritelty tahot joihin hän oli suuressa viisaudessaan jakanut minulta riistämänsä rahat. Erään rivin luin kahteen kertaan. Yhtä maamme johtavista vakuutusyhtiöistä hän oli siunannut seitsemälläkymmenellä ( kyllä, 70 ) sentillä! Voi sitä riemunpäivää mikä vakuutusyhtiössä on puhjennut! Kun tosite suoritetusta maksusta on viimein kulkeutunut firman sisäisen kirjanpidon kautta osastopäällikön haltuun, hän on lähettänyt lakeijansa viemään joka osastolle viestiä jotta hommat seis, nyt alkaa juhlat! On soitettu pitopalveluun (tai kahteen - sen verran iso firma), tilattu trubaduurit ja koristeltu muuten niin ankean valkoinen norsunluulinna iloisen värisiin nauhoihin ja ilmapalloihin. Valot on himmennetty ja sähikäiset ja lyhdyt palavat joka puolella. Kun juhlaväki eli nuo hämmentyneet konttorin duunarit saapuvat firman isoon auditorioon jossa karkelot on määrä polkaista käyntiin, heille ilmoitetaan juhlan aihe. Suorastaan liikuttuneessa mielentilassa laskutuksen iso päällikkö kapuaa puhujapönttöön, pyyhkäisee kyyneleen silmäkulmastaan ja aloittaa väkevän puheensa. Hurmos äänessä kiihtyy puheen edetessä vaikeista ulosottovuosista ja sen mulkun (on muuten rumasti sanottu meikäläisestä) piileskelystä aina uusiin asetuksiin jotka mahdollistavat paremman ja ankaramman velallisen ahdistelun. Hän kertoo kuinka yhtiön varallisuutta ja voimavaroja on mennyt tämän perseaukisen heppelin jahtaamiseen kuitenkaan siinä onnistumatta. Kuulkaa väki: tänään - tänään on se suuri päivä jolloin tuolta kätilönpudottamalta saatiin seitsemänkymmentä senttiä! Mainittakoon että tässä vaiheessa peritty rahasumma eli viiskyt -  ja kaksikymmenpenninen oli aseteltu komeaan, särkymättömästä lasista valmistettuun kupuun jonka pohja oli vanadiumia ja kolikot kellittelivät punaisen satiinin päällä. Kupu oli sijoitettu pienen pylvään nokkaan johon firman sähkäri oli suunnannut muutamat spotit osavassa kulmassa mikä sai kolikot kiiltelemään todella hienosti. Puheen jälkeen juhlaväki sai käydä ihastelemassa perittyä summaa, tosin kunnioittavan etäisyyden päästä. Pylvään ympärille oli tehty köydestä (kullan värinen) hajurako, n. metrin luokkaa sillä eihän kuitenkaan sopinut että duunarit olisivat päässeet käpälöimään reliikkiä.
Juhlapäivän aikana seurasi useita ilmoituksia korkeammalta taholta, mm. että ko. päivä olisi vastaisuudessa palkallinen vapaa (hurraa - huutoja), tulevaisuudessa ei tarvitsisi pienen lenssun takia raahautua terppariin vaan riittäisi kun ilmottaisi sairastavansa seitsemääkymmentä senttiä (maks. kolme päivää). Lukemattomia muita vastaavia etuisuuksia annettiin riemuitsevalle juhlaväelle. Kenellekkään ei tullut mieleenkään ajatella sitä vähävaraista ja taudin raiskaamaa metsuria joka raahautui talvisena aamuna kaatamaan sitä puuta josta tämäkin perintäkuponki lopulta tehtiin. Metsurin muija oli muuten viimeisillään ja matkaa lähimpään asutukseen oli ainakin 68 km. Kukaan ei myöskään ajatellut niitä kuuttiparkoja jotka joutuvat painomusteteollisuuden päästöissä uimaan ja elämään, ei niitä onnettomia chileläisiä kaivostyöntekijöitä joista osa hautautui elävältä louhiessaan sitä malmia josta nämä myntit aikanaan rässättiin. Eikä sitä lukematonta työtuntien määrää, ei työmatkojen eikä postin ja muiden kuriiripalveluiden aiheuttamaa pakokaasupäästömäärää. Pääasia oli että maalaismulkulta saatiin nyhdettyä vallan saatanalliset seitsemänkymmentä senttiä - olihan se sentään tajuttavissa oleva rahamäärä - pankit kun vetivät ohi samoihin aikoihin satoja miljoonia. En ole katkera vaan iloinen, syystä että minäkin vaatimattomalla olemuksellani olen pystynyt tuomaan iloa ja riemua edes yhden vakuutusyhtiön työläisten arkeen. Skeptikoille sanottakoon että minulla on ihan aikuisten oikeasti mustaa valkoisella tuosta seitsemästäkymmenestä sentistä, siellä se kuitti on muiden joukossa.
Piti tässä tässä samassa yhteydessä kertoa (ja lähinnä pyytää apua) eilisestä kalakastikkeen teostani, siksi tuo otsikko. Taidan sen jättää huomiseen koska päivän askareet kutsuvat ja eilisen kokkailun jälkiäkin on vielä siivottavana. Tiskiä varten joudun ajamaan johonkin kemianteollisuuden tukkumyymälään mistä voi ostaa teollisuuskäyttöön tarkoitettuja myrkkyjä. Nyt ei Fairy auta.
Koittakaahan sinnitellä tämäkin maanantai!

 

Vuodenajasta toiseen
Huh 22. 2012

On se hieno kun kesä tulee ja jää se kylmyyden kanssa tappeleminen pois. Tosin viime talvena ei niinkään tarvinnut tapella pakkasta vastaan vaan naapureita. Me suomalaiset kun olemme siitä kummaa kansaa ettei meillä ole koskaan asiat ja varsinkaan naapurin asiat hyvin. Kyllästyneenä muutamaan kylmään perättäiseen talveen päätin tehostaa kämppämme lämmitystä (ennestään suora sähkö + varaava takka) ja hankin maalämmityksen. Hieno systeemi, paljon putkea maahan ja muutamat koneet / kojeet - lämmintä riittää. Toisten mielestä liikaakin.
Luonnolleen kun kukaan ei voi mitään niin olen aina olen ollut sellainen “tarpeeks että piisaa” - tyyppi eli kansankielellä kaikki on enemmän ja vähemmän lähtenyt lapasesta. Tässäkin tapauksessa ostopäätöksen tehtyäni myyjä (omituista) koitti toppuutella meikäläistä, höpisi jotain ylimitoituksesta ja hankkeen perustamiskustannusten suuruudesta. Systeemiin kun tuli kaikki tulistimet ja muut herkut. En antanut periksi, kerroin omaavani perustuslaillisen oikeuden ostaa sellainen himmeli kuin haluan - kyseessähän ei ole mikään viimeisen päälle luvanvarainen juttu. Syksyllä firman äijät kävivät asentamassa ja muutaman päivän möyrimisen ja äheltämisen jälkeen järjestelmä oli valmis. Siinä myyjä oli oikeassa että jouduin siirtämään makuuhuoneen seinää puolitoista metriä eteisestä makkariin päin, sen verran kookas sydeemi se on. Seurauksena tästä nukun nykyään lattialla koska parivuode ei enää mahtunut makuuhuoneeseen. Vaimo ja koira jakavat 90 cm leveän Ikean ihmeen.
Vaan kyllä se on sen väärtiä, ei voi muuta sanoa. En tiedä vetivätkö ukot maahan tulevat putket helvettiin asti mutta kuumaa - todella kuumaa - sieltä pukkaa. Kovimmilla pakkasilla ajattelin testata järjestelmää ja käänsin niin sanotusti kahvat kaakkoon ja johan alkoi tapahtua. Katto suli lumesta heti vaikka siellä sitä oli noin reilut puoli metriä ja huom! katon eristyspuoli kunnossa. Tosin sisälläkin limakalvot napsahtelivat kuivuuttaan ja kaikki viherkasvit meni uusiksi, nykyään pelkkiä kaktuksia. Katon sulamisesta innostuneena ajatteli vaihtaa katemateriaalin mutta tyydyinkin vetämään vanhan varttikatteen painepesurilla puhtaaksi ja maalasin sen. Ohikulkijoita hämmästytti kun olin pelkät shorstsit jalassa katolla ulkolämpötilan ollessa -38 astetta pakkasen puolella. No mikäs siinä oli ollessa kun katto hohkasi lämmintä. Kylän vanhat muorit väittivät minun harrastavan saatanallisia menoja ja tehneen sopimuksen itsensä perkeleen kanssa kun kerran olin saanut kesän aikaiseksi keskellä talvea. Kävi siinä tontin laidalla joku porukka oikein manaamassakin pahoja henkiä mutta en välittänyt sen enempää.
Kuten aina, kaikkeen ei voi varautua. Mentiin helmikuun alkupuolta ja laitteisto oli pauhannut täysillä pari kuukautta (mainittakoon etä tässä vaiheessa koko tontilla oli täysi kesä) niin saapuivat ensimmäiset ulkomaiset vieraat. Ei, ei kerjäläisiä lämpimistä maista vaan siivekkäitä ystäviä! Silloin ne olivat vielä ystäviä.. Toinen toistaan upeampia ja värikkäämpiä lintuja, kaiken kokoisia ja näköisiä. En tiedä mistä vitusta ne olivat saaneet vihiä, ilmeisesti joku suomen talveen totaalisesti kyrpiintynyt punatulkku oli lähtenyt etelään ja juorunnut - mene ja tiedä. Joka tapauksessa niitä tuli perkeleesti, katto ja piha aivan täynnä. Karu totuus valkeni pian niin minulle kuin tirpoillekin, ettei takapihan kastemadot riitä koko orkesterille. No, kyläkaupasta lavatolkulla auringonkukan siemeniä, talipalloja, pähkinä rouhetta ja kaikkea mahdollista talia unohtamatta. Seurasi kulttuurishokki; ei etelän lintujen vatsat kestäneet suomalaista kunnon rasvaista ruokaa joten paska alkoi lentää. Sitä lensi oikein isolla L:llällä. Verhot kävivät tarpeettomiksi, ikkunat niin paskassa ettei läpi nähnyt ja takapihalla kontioitten varretkin hädin tuskin riittivät. Aloin sännöstelemään ruokaa ja se tepsi, suurin osa siivekkäistä lähti helvettiin, paskaongelma saatiin hallintaan ja auvoisa elämä jatkui. Vain kauneimmat ja eksoottisimmat tipuset jäivät, niitä oli mukava katsella. Jonkin aikaa. Heräsin eräänä aamuna katolta kuuluvaan jytinään ja kampesin itseni ulos tarkistamaan tilannetta. Jumalauta, katolla hääri tosi tukevan parran ja virttyneen villapaidan omistava vatsakkaampi mies viritellen kameran kolmijalkaa pystyyn. Rutina vaan kuului kun kolmijalan kärjet painuivat muutamaa kuukautta aiemmin maalamani katon läpi. Huusin ukolle että nyt jos yhtään on elätettävää pesuetta niin on viimeinen hetki tulla katolta alas, muuten täällä räystäällä on seuraavaksi hauturi mittanauhansa kanssa. Äijä könys alas, kertoa pajatti olevansa jostain vitun haukiputaan haukkayhdistyksestä - siis bongari. Jotain tämän suuntaista olin ajatellutkin. Yllätyksekseni patu kaivoi lompsansa esiin ja tarjosi tukkua vihreitä seteleitä jos saisi ottaa muutaman kuvan näistä harvinaisista linnuista. Virhe numero yksi - suostuin.
Ei saatana mennyt kauaa kun oli piha oli täynnä autoja, telttaa ja paksuja ukkoja ratisevine partoineen. Mikä ihmeellisintä, ulkomailta asti olivat nuo hörhöt saapuneet hämmästelemään siivekkäitä. Kamerat räpsyivät ja lehtiöt kahisivat, ilman täyttivät “Ooh” ja “Aah” - huokaukset heidän huomatessaan jonkun mielenkiintoisen tirpan. Pikkuhiljaa alkoi vituttamaan. Oljenkorsi joka katkaisi selän oli se kun eräs kiinalainen bongari tuli huonolla englannilla pajattamaan että johan on helvetti kun täällä ei saa ruokaa. Perkele että veritulppa oli lähellä, sen verran ulkomaan elävä kävi luonnon päälle. Päätin tarjoilla hänelle niin sanotun Mouhijärveläisen. Kyseessä on isku joka suoritetaan pyörittämällä kättä täysin suorana kolmisen kierrosta vauhdin (ja kunnon osumaenergian) aikaan saamiseksi ja sitten se suunnataan alakautta vastaanottajan leukaperiin. Parhaassa tapauksessa lyönnillä on ns. Asterix - vaikutus eli vastaanottajasta ei jää kuin sandaalit maahan. Tässä tapauksessa bongari lensi kyllä perseelleen helvetillisen mölinän saattelemana. Virhe numero kaksi. Tarkista aina etninen tausta ennenkuin aloitat turpajuhlat. Noin nanosekunnissa kimpussani oli kolme  Jackie Chania ja pari Bruce Leetä. Kyllä siinä meikäläiseltä naamasta repesi verhoilu melko pahasti, sen verran voimallisesti nuo riisimiehet mättivät. Hakattuaan aikansa he hyppäsivät vanhaan volkkariinsa ja huristelivat pois, ehkäpä pelkäsivät että joutuvat jäämään maahan pidemmäksi aikaa jos soitan virkavallan. No, en ole sen luontoinen tyyppi. Noustessani maasta verta valuvana, vaatteet riekaleina ja toinen silmä umpeen muuraantuneena loin jäätävän katseen tilannetta seuranneihin bongareihin. Ilmoitin heille hyvin rauhallisesti aikovani sytyttää tupakan ja poltettuani sen jos näen yhdenkin heikäläisen tontilla, haen sisältä vanhan ystäväni Bajkalin kaksine piippuineen ja alan harventamaan populaatiota. Viesti meni perille, hetken aikaa autojen ovet paukkuivat ja rauha laskeutui tontille.
Muutenkin on nyt hiljaista, linnut ovat lähteneet etelään ja naapureiden kanssakin elämme sovussa. Järjestelmäni on näetsen niin tehokas että se imee lämmön naapureidenkin maasta, pahimpien rajariitojen aikaan kun laitteisto huusi täysillä oli lähimmän naapurin tontilla routa ollut kolmessa metrissä ja kaueimmaisellakin reilussa kahdessa metrissä. Rajasotien aikaan muuten jouduin mielentilatutkimukseen kun ihmiset puhuivat minun kanniskelevan täyttetyjä eläimiä aamuyön tunteina. Totuus oli se että naapurin kissa jäätyi maahan pystyyn ja eläinrakkaana piikkasin sen irti ja toin sen meille sulamaan. Eräs muori oli kuitenkin nähnyt minut tönkkö kissa sylissäni ja tästä siis puheet. No, nyt on rauha maassa ja kesä kaikilla, siispä toivotankin teille mitä parhainta kesää!

Sateinen lauantai
Huh 21. 2012

No niin, se on tämäkin päivä polkaistu käyntiin. Pakollinen kuppi kahvia + tupakki, koiran kanssa lenkille ja sitten lisää kahvia sekä tupakkaa. Tiedän, aamupalani ei ole sieltä terveimmästä päästä kahdesta syystä;
1) minulla ei ole nälkä herättyäni, vasta muutaman tunnin päästä
2) olen siirtynyt pakkausteollisuuden pakottamana ns. pika - aamiaisiin.
Jälkimmäinen tahtoo sanoa sitä että nyky - yhteiskunta kaikessa bakteerien ja paskan pelossa on mennyt liiallisuuksiin elintarvikkeiden pakkaamisessa. Pahimpina esimerkkeinä mainittakoon vakuumipakatut metwurstit ja juustot. Lisäksi on lukemattomia muita. Pika-aamiaisella tarkoitan sitä että on aivan turhaa yrittää ottaa esim. juurikin metwurstin siivua pakkauksesta ehjänä, helpompi konsti on tarjota paketille moraa tahi muuta vastaavaa teräesinettä. Paketti halutulta kohtaa poikki ja muoveineen päivineen ääntä kohti. Ihmisen ruoansulatuskanava on ihmeellinen - se sulattaa lähes mitä tahansa. No, alkuaikoina kävi pikku mokia leikkauskohdan valinnassa ja jouduin sitten paskalla istuessani tempomaan hintalappuja hanurista (toimenpide jota en suosittele kenellekään).
Kaikkeen oppii, niinhän sitä sanotaan. Kuten köyhyyteen, siinä on se hyvä puoli että se stimuloi aivoja vallan saatanasti. Kaikki kun joutuu tekemään vaikeimman kautta kun pelimerkit ei riitä. Köyhyys on syynä miksi kirjoitan tätä näin aamusta enkä esim. kerro illlalla päivän tapahtumista jne. Joudun nimittäin tästä kohtapuoleen lähtemään rengastöihin eli nyppimään nastat autonrenkaista kun ei ole vara ostaa uusia. Tai olisi tässä lähitulevaisuudessa mutta olen huomannut että rahavarani ja akuutti tarve eivät koskaan kohtaa. Tilannehan on nyt se että valkoisen helvetin jälkeen on koittamassa kesä eikä talvirenkailla saa enää ajaa, virallinen päivähän meni jo aikoja sitten. Nyt kun kelit muuttuivat kesäisiksi, minun tuurilla virkavalta varmastikin pitää rengasratsioita tänä viikonloppuna. Turha siinä on selitellä että ens viikonlopulla saan rahaa ja tarkoituksena on ostaa talvirenkaat.
Joopa joo, autoilu on muutenkin kallista. Sain vihdoinkin hommattua pakettiauton itselleni (olen aivan rakastunut siihen) jonka sukulaismies pajotti kuntoon. Se on hieman iäkkäämpi, vuoden -88 mallia oleva Transit mutta soiva peli ja ennenkaikkea leimattu! Ostohinta ei päätä huimannut, neljäsataa euroa mikä ei ollut mielestäni paha. Tosin polvet ovat notkahtaneet moneen kertaan kuntoon laiton eri vaiheissa. Eräässäkin vaiheessa kun oli tilanne päällä ja rahat vähissä jouduin turvautumaan perintööni. Tai piti turvautua. Sain nimittäin palasen metsää joten luonnollinen ajatus oli että kaikki sileäksi niin ei hätä päivää. Kuinkas sitten kävikään? Ne perkeleen mettäkartat on niin vaikeasti tulkittavissa ettei niistä merkinnöistä normi kuolevainen ota selvää. Tosin en ole koskaan ollut hyvä karttojen kanssa, kouluaikoinakin minua etsittiin aina viikkotolkulla  sen jälkeen kun liikuntatunnilla oli suunnistusta. Tuli siinä helikopterin pärinä ja vainukoirien haukunta tutuksi. Siispä en tajunnut saamastani kartasta + mukana tulleista papereista selkoa vaan kuvittelin olevani sen luokan metsänomistaja josta UPM ja muut ovat kiinnostuneet. Soitin ensimmäiselle metsäkoneurakoitsijalle ja sanoin hänelle että rasvaahan poika rakkineesi, kohta alkaa tapahtuun. Kartan palstan sijainnista lähetin sähköpostitse ja sovittiin että nähdään pelipaikalla eräänä maaliskuun alkupuolen aamuna. Olin varustautunut tähän suureen aukkohakkuuseen ostamalla punamusta ruudullisen flannellipaidan (kaikilla kunnon jenkkimetsureilla on sellainen), jatsarit (ostin ne eräältä raviurheilua harrastavalta eläkeläiseltä), luokattoman kalliit metsurin housut, kypärän (WTF?) ja ruskeat nahkahanskat. Ajatuksenani oli luoda vakuuttava kuva itsestäni varteenotettavana metsänomistajana.
Päivä alkoi menemään päin vittua jo siinä vaiheessa kun saapastelin metsätietä palstalle. Konekuski oli jo paikalla mutta moto oli vielä lavetilla ja kuski veti norttia sankan pilven keskellä. Hyvät huomenet ja muut kohteliaisuudet vaihdettuamme kuski katsahti minuun säälivästi ja kysyi olenko tosissani? Mitä helvettiä, tottakai olin, mitä nyt? Kuski otti muutaman askeleen metsään päin ja sanoi olevansa nyt palstani takarajalla. Muutamalla askeleella vasemmalla rajalla ja kymmenkunta askelta niin oli oikea rajakin selvitetty. Toisin sanoen minäkin joka olen lyhytjalkainen ja pienimunainen yksilö, olisin vaivatta pystynyt kusemaan metsäpalstani ympäri. Helvetillinen hiki ja häpeä nousivat pintaan, vapisevin käsin sytytin nortin ja tuijotin typertyneenä jonnekin kaukaisuuteen. Kuski lisäsi vielä tuskaani sanomalla että eiköhän tämä ollut tässä ja kyllä hänen on pakko veloittaa kaluston siirrosta. Kehtasi vielä perkeleen epatto hyttiin noustessaan toivottaa hyviä hakkuita. No, lasku tuli aikanaan ja oli sitä suuruusluokkaa että joutuivat ulosottotoimen virastossakin tekemään tilaa sille. Siellä se nyt  vainoaa minua hamaan hautaan asti. Palstasta sen verran vielä että yksi tuttu kaveri metsänhoitoyhdistyksestä teki minulle selvityksen puustosta;
- 1 kpl mäntyjä, pituus 180 cm ja halkaisija tyvestä 75 mm ja latvasta 40 mm
- 1 kpl koivuja, ei riitä aines edes vihdan tekoon
- 2 kpl mädäntyneitä sieniä, lajike tuntematon
- 12 kpl puolukanvarpuja, suurin osa tallomisen takia raaskioita
- 3 kpl erikokoisia kiviä, ei aihetta louhintatoimeen ( tää oli silkkaa vittuilua)
- 1kpl lätäkköjä, kuivumaan päin
- vallan perkeelesti sammalta ja jäkälää
Koskaan ei kuitenkaan saa lannistua ja nyt on auto ja sen laitto kokonaisuudessaan maksettu, aika säätämistä se kyllä vaati. Vaan nyt on riennettävä, neljäsataa nastaa odottaa poimijaansa. Olkoon korkeimmat voimat kanssani että auto kestää tunkkaamista, jos sais tämän päivän menemään ilman vastoinkäymisiä…….

Alku aina kankeaa
Huh 20. 2012

Lyhyestä virsi kaunis koska kello on jo paljon, sain vihdoin monien klikkausten jälkeen ilmestymään nämä sanat teidän luettavaksenne.
Yksinkertaisesti koitan päihittää tietokoneen sekä kaikki ohjelmat jotta tekstini olisi luettavassa ja ymmärrettävässä muodossa. Järkevää ja selkotajuista se tuskin koskaan tulee olemaan, laitospaikat kun ovat niin kireässä nykyään. Okei, en ennusta tulevaa enkä harrasta muutenkaan okkultista toimintaa täällä, vaan kunhan kerron yhden kylähullun elämästä ja tapahtumista sekä tietenkin otan kantaa niihin asioihin mitkä sattuu v….tamaan sillä hetkellä.
Mitään ekstaktia tietoa ette tule koskaan saamaan sillä olen liian laiska syventyäkseni asioihin perusteellisesti - tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että olisin valmis tuomitsemaan tapahtuman / henkilön esim. pelkän uutisotsikon tai kuulopuheen perusteella. Jaahas, kahdeksan riviä ja jo on niin kuivaa luettavaa mikä tarkoittaa sitä että huomenna aloitan kertomaan hullun elämästä täällä kaukana kaupungin melusta (vielä viime vuosikymmenellä olimme merkittynä karttaan valkoisena plänttinä mikä kuvastaa ettei manmittaus - ym. porukkaa kiinnosta hevon helvettiä tää paikka).
Vaan nyt, hyvää yötä teille ja palatkaamme astialle huomenna..